Elämä on tällä hetkellä täynnä tienhaaroja. Kaikki toitottaa jostain vitun tienhaaroista.

"Sä olet tienhaarassa. Sun pitää valita, elätkö terveen elämän ilman aineita vai jatkatko lääkkeiden ottamista. Sitten nähdään tässä samassa sosiaalitoimistossa kymmenen vuoden päästä ja sä tarvitset aineita vaan pitääksesi itsesi tollasena kun sä nyt olet."

"Tää on kuin vedenjakaja. Joko sä tartut naruun ja ponnistelet itsesi vaikeeta ja raskasta tietä pinnalle tai sitten sä annat itsesi valua pohjalle. Sitten me nähdään kolmen vuoden päästä kun sä olet suljetulla osastolla kääriytyneenä sinne sängyn pohjalle, pohjalla."

"Tämä on eräänlainen tienhaara. Teidän täytyy kääntää pää pois ongelmakäyttäytymisen tieltä ja valita täpöllä hyväksyminen ja muut opitut ahdingon sietotaidot."

Mä itken. Kokoajan. Kaikkialla. Koulussa. Sossun toimistossa. Kotona. Ryhmässäkin meinasin tänään itkeä, mutta sain itseni koottua.

Sossu vaihtuu. Mä en kestä. Mä en tahdo ketään muuta sossua. Mä en tahdo. En pitänyt aluksi tuosta sossusta pätkääkään, mut nyt siitä on tullut tärkeä. Ja nyt se sitten häipyy mun elämästäni!

Koulussa ne kaikki vaan ovat niin vitun paskoja, mä olen se, jonka päälle tunnutaan purkavan se paska. Paska paskalle. Musta puhutaan, mulle nauretaan. Mua tuijotetaan. Mulle ollaan ilkeitä. Musta puhutaan niin että muut kuulee, mut sitten kun mä tulen hiljennytään. Puhutaan puhutaan puhutaan niin vitun paljon paskaa musta minkä keretään. Mä en vaan kestä sitä. Mä olen vitun heikko itsesäälissä pyörivä paska, mut en silti jaksa enkä kestä sitä!
Luokanvalvoja lupasi puhua luokkalaisilleni tytöille. Mitä siitäkin tulee. Pian saan vaan kuulla entistä enemmän kaikkea. Ihan varmasti.

Nyt pitäisi olla vahva. Nyt pitäisi alkaa uimaan pintaa kohti. Silti mä en jaksa. Mä olen aivan loppu. Mä pelkään tippuvani. Mä pelkään luisuvani pois. Mä pelkään.
Välillä olisi vaan helpompaa nukahtaa ja nukkua viikko. Kuukausi. Kokonaan pois. Ei, en tee itselleni mitään. En vaan tunnu jaksavan.

Mä en tiedä, miten ahdistustani purkaisin. Minne pahan olon tunkisin.
Mä viilsin, koska mulla oli niin paha olla.
Mä en voi enää viiltää. Olen luvannut olla viiltämättä.
Mä oksensin ja laihduin.
Mä en voi enää oksentaa. Olen luvannut olla oksentamatta.
Mä pakenin todellisuutta lääkkeiden avulla ja nautin siitä.
Enää en voi tehdä niin, olen luvannut ja äiti on uhannut, että seuraavaksi se pistää mut sijotukseen, jos vielä vedän lääkkeitä.
Mä varastin kaupasta, koska mulla oli vaan niin paha olla ja kun kaikki muut keinot oli käytetty, mitään ei ollut jäljellä. Ja ei mulla ole rahaa. On se niin vitun kivaa saada kaiken minkä haluaa, missä vaan ei ole varashälytintä. Parin sadan euron edestä kaikkea roskaa. Että näin. Vittu!
Nyt yritän tunkea ajatukset muualle tupakan avulla.
Alkoholin äiti multa onkin kieltänyt, en saa juoda, koska mulla on oma lääkitykseni.

Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Mitä tässä voi tehdä?
Mä olen siellä vitun dialektisessakäyttäytymisterapiassa ja sekään ei tunnu auttavan mitään. Mä en tahdo jaksaa. Tahdon elää ja niin pois, mut mä en tunnu jaksavan. Mä olen niin voimieni äärirajoilla, taas. En väitä, etteikö muillakin olisi vaikeaa, mutta mä en vaan kestä tätä.

Äiti oli inhottava, jätti mut yksin itkeä pillittämään ja painui katsomaan telkkaria. Pelkäsin itseäni todenteolla. Ahdisti, oli paha olla, halu satuttaa itseäni aivan mahdoton. Halu kuollakin. Yritin hokea itselleni, että en voi tehdä sitä. En saa.

Lähdin ulos. Itkin, itkin, itkin. Henkeä ahdisti, en meinannut saada hengitettyä. Rintaa puristi. Olin varma, että kuristun tukehdun siihen. Soitin sille hoitajalleni. Uskalsin. Ihmeellistä.

Sen kanssa sain puhuttua. Oli helpottavaa.

En tehnyt sitten itselleni mitään. En, vaikka kaikki oli eilen niin epätoivoista ja olin varma, ettei tästä elämästä tule mitään.

En tiedä, mitä ihmettä nyt mahdan taas kirjoittaa.

Tiistaina ryhmä, pianotunnit. Keskiviikkona pitäisi palauttaa yhtiksen tutkielma, kolmelta entiseen hoitopaikkaan (kuulostaa päiväkodilta o_o mut siis sinne polille, jossa nyt oon käynyt aikasemmin aina) ja viideksi tonne Turkuun. Torstaina ravitsemusterapeutille ja sh:stä kärsiville joku vertaistukijuttu tai jotain. Ja mua väsyttää ihan helvetisti.

Väsyttää pelottavan paljon.

Tänään olin äidin kanssa sossun toimistolla juttelemassa sossun ja tukihenkilön kanssa. Äiti sanoi, että jos vielä kerran jään lääkkeistä kiinni, se on sitten laitokseen meno samantien. "Ei ne ns. lastenkodit nyt hirveästi osastosta eroa." Jaahas. No vittu minnekään laitokseen mene saatana.

Olin hammaslääkärillä. Yhdeksän reikää. Great. Vitun hieno juttu.

Yritän saada edes jostain kiinni. Yritän tarrautua joihinkin asioihin, jotka pitäisivät mut tässä todellisuudessa, mutta kuitenkin auttavat pääsemään kauemmas. Epäselvää, tiedän.
Lääkkeet. Siinä on aikaisemmat keinoni. Olla tässä fyysisesti, mutta silti kaukana jossain muualla, poissa. Ei tietoa ympärillä olevasta maailmasta, kaikki on pään sisäistä. Hallusinaatioita, sekalaisia ajatuksia, sitä, ettei pysy pystyssä ja oksettaa.
Kirjoittaminen ja valokuvaaminen. Siinä kaksi asiaa, joiden avulla pysyn niin fyysisesti kuin henkisesti tässä maailmassa, mutta silti pääsen jonnekin kauemmas. Nyt yritän luoda kirjoista samanlaista henkireikää, mitä kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat. Kirjoilla yritän päästä vielä kauemmas. Sekavaa, anteeksi, en osaa selittää paremmin.

Siellä kirjoituskurssilla on mukavaa. On ihanaa istua ison näytön takana takarivissä ja antaa vain sormien liikkua näppäimistöllä. Se on todella rauhoittavaa. Tänään oli kolmas kurssikerta ja tänään pääsin todella päästämään tekstin ulos päästäni. Voisin laittaa tännekin niitä jotain.

Olen kirjoittanut mitä tuleen mieleen ensimmäiseksi, olen antanut sormien vain liukua ympäri näppäimiä ja tällaista on tullut.

Piti kirjoittaa tekstejä aloittaen sanoilla "muistan", "tahdon", "en tahdo", "tunnen", "uskon" ja "näen". Jotain tällaista sain aikaiseksi.

Jotain niin paskaa, että ei mitään. Mutta luotan siihen, ettei kukaan näitä kuitenkaan lue. Aikaa oli jokaisen sanan kohdalla kirjoittaa 3-5min. (ja ne on viimeistelyä vailla)

Muistan kun sain ensimmäisen suudelmani. Se oli suloista, pelottavaa, ihanaa ja upeaa. Kaikki muu unohtuu ympäriltä, kaikki muu katoaa ja siinä hetkessä on vain minä ja hän. Me molemmat olemme innoissamme, peloissamme ja niin ujoja, mutta silti niin rohkeita.

Tahdon opiskella ja oppia, nauttia sen kaiken uuden tiedon ja taidon sisäistämisestä, tahdon tuntea tiedon virtaavan sisääni ja kokea itseni edes hetkeksi paremmaksi ihmiseksi.

En tahdo tuottaa muille mielipahaa, ahdistusta enkä muuten vain kamalaa oloa. En tahdo nähdä muiden kärsivän ja tahdon vain kuvitella kaiken olevan hyvin. Tahdon elää omissa haavemaailmoissani, enkä koskaan vetää päätäni pois pilvistä. Tahdon vain olla rauhassa, pahuuden ulottumattomissa ja haluan vain elää hyvää elämääni. Tahdon rakastaa ja elää täydellistä elämää. Tahdon kuvitella kaiken olevan hyvin, tahdon sulkea kaiken pahan pois ja sen, mitä en voi sulkea pois, kiistän ja kiellän. Tahdon vain jatkaa elämääni ja sanoa ”ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” ja kuolla onnelli-sena. En kuitenkaan tahdo ymmärtää tai käsittää, että kuolema ei ole kaukana. En tahdo hyväksyä ja ymmärtää sitä tosi asiaa, että olen jo kuollut sisältä. Kuollut, reikiä täynnä, virheitä täynnä ja niin epätäydellinen kaikessa täydellisyyden tavoittelussani.

Tunnen olevani epäonnistunut. Epäonnistunut kaikessa, mitä teen, mitä koen, mitä ajattelen. Kaikki asiat, joihin itse olen voinut vaikuttaa ja joista olen itse tehnyt päätökseni, ovat epäonnistuneet. Yritän hokea itselleni ja vakuuttaa itseäni siitä, ettei se ole oikeasti totta. Etten ole niin epäonnistunut ja epätoivoinen, kuin kuvittelen olevani. Terä ja kärsimys yhdessä koristelevat ruumistani ja väitän nauravani kuolemalle päin naamaa, vaikka se on niin, että kuolema nauraa minulle, koska olin niin helppo saada vallattua ja samalla se tuhoaa ovelista ovelimmilla keinoilla minua pala palalta.

Uskon, että joku päivä vielä minäkin voin tuntea hänen ihanat huulensa huulillani ja saada pitää kättäni hänen kädessään. Saada hipaista hänen kauniita hiuksiaan ja tuntea hänen kosketuksensa ihollani. Nähdä taas hänen sädehtivät vihreät silmänsä ja aistia hänen syvä läsnäolonsa. Onneksi se päivä on jo sunnuntaina.

Näen jäljet käsivarsissani ja reisissäni. Mietin niitä hetkiä, jotka ovat synnyttäneet nuo kurjat merkit iholleni. Mietin niitä hetkiä, jolloin koin suurta tarvetta vahingoittaa itseäni. Mietin niitä tunteita, joita kävin päässäni lävitse niinä hetkinä kun nautin kivusta ja itseni satuttamisesta. Mietin, miten saatoin tehdä niin itselleni ja muille. Niin minä kuitenkin menin tekemään enkä loppujen lopuksi kadu niin paljoa kuin ehkä pitäisi.

En haluaisi minnekään ryhmään. Ryhmät on kamalia ja perseestä. 'Koko Suomesta ollaan valittu neljä nuorta tähän projektiin ja sä olisit se neljäs. Mieti, mikä tilaisuus'
No vittu jes.

Siellä olis sitten se ryhmätapaaminen kerran viikossa ja sitä pitäis se toimintaterapeutti ja se joku toinen. Ja sitten yksilökäynti kerran viikossa. Samoten soittoajat iltaisin. Hohhoo.
Että ihan voin sille hoitajalle soittaa, jos tulee iltaisin kurja mieli ja viillättää. Hehha.

Se hoitaja, joka on sitten se mun virallinen hoitajani sen puolen vuoden ajan, on se jota inhosin osastolla ollessani. Äiti soitti osastolle viikonloppuna, kun olin taas viiltänyt. Kun menin osastolle (siis viime keväänä) niin juttelin sen kyseisen hoitajan kanssa (ei ollut mun omahoitajani eikä mitään, mutta kun se nyt vaan sattui olemaan töissä) ja hän käski näyttää käteni. Totesi siihen sitten "jaahas ja tommosia naarmuja" ja siinä se.

Ja muistan kun jouduin leipomaan sen hoitajan kanssa. Sillä vaan mustat pitsistringit vilkkuivat kun se kyykistyi laittamaan peltiä uuniin. No hyi helvetti.

Jees, että tämmöstä.

Nyt pitäis mennä kusettamaan koira ja lähteä sinne kirjoituskurssille. Mä en vain jaksaisi millään kusettaa koiraa. Olen laiska ja saamaton ja surkea koiranomistaja. Ah, itsesääli on tosiaan paras järvi uida. Tänään vaan kaikki on niin hankalaa taas vaihteeksi.

Onneksi huomenna on lyhyt päivä. Ai niin mut perkele. Huomenna on ruotsin koe. No vittu jes. Helvetti sentään. Ei taas hyvin mene.

Oksettaa, oksettaa oksettaa. Oksettaa taas enemmän kuin pitkään aikaan. Voisin oksentaa vaikka aivoni ulos. Mutta en oksenna. Olen luvannut olla oksentamatta. Yritän ajatella ja miettiä aina sitä, kuinka järkyttävän kamalan näköisiksi poskeni turpoavat, jos oksennan. Ja sitä, kuinka lupasin eräälle tärkeälle henkilölle, etten oksenna.

No, toivottavasti saisin tähän syömispelleilyyn nyt vihdoin jotain apua. Ravitsemusterapeutille aika ensi viikolla.

Nyt taas kiire lähteä. Koira odottaa ja kirjotuskurssi myös.

Voin vain kuvitella sen vihan ja pettymyksen, joka hänet täyttää kun hän soittaa polille ja kertoo löydöstään. Ja kuinka polilla ne vain toteavat 'joo, hän kertoi meille siitä yli viikko sitten' ja kun meidän äidille ei kuitenkaan ole kukaan kertonut mitään.

No. Luuleekohan tosiaan, että mitään hänelle kerron. Nyt kun pyysin tohon jalkaani apua, hän sanoo että haen sääliä! No en todellakaan enää kerro yhtään mitään yhtään mistään. Koska olen edelleen sitä mieltä, että kaikki on täysin hallinnassani ja missään ei ole mitään ongelmaa. Haluaisin joo päästä eroon tästä masennuksesta ja syömisongelmista, mutta silti en näe, että minulla olisi mitään ongelmaa itsetuhon kanssa.

Mä ansaitsen sen kaiken. Se kipu on oikein mulle.
Mä nautin siitä kivusta. Mä todella pidän siitä. Pidän siitä, kun saan kerrankin tehtyä oikein. Kerrankin jotain, mistä voi itseään kehua. Mikä on omasta mielestäni oikein.

En ymmärrä, miksi minun pitäisi löytää tai oppia jotain muita tunteen purku menetelmiä, kun noi toimivat oikein hyvin. Vähän kurjan näköisiä ulkopuolisen silmistä, mutta omasta mielestäni varsin kivoja.

Puoli kolmelta aika osastolla johonkin helvetin haastatteluun. Viiltelyryhmään. Mä olin viime vuonna jossain vitun mielialataitoryhmässä, joka oli suoraan vitusta. Niin tyhmä, ahdistava ja kamala kuin olla ja voi. Sanoin suoraan, etten halua enää mihinkään helvetin ryhmiin. Mut nyt kuitenkin olen sinne haastatteluun menossa. Kai siellä katsomassa voi käydä.

Tukihenkilöni sanoi, että toi tuskin on mikään 'näytä ranteesi' ja jos ei oo tarpeeksi syviä/kamalia/pahoja haavoja/arpia niin ei oteta. En mä sinne tiedä kehtaanko näiden naarmujen kanssa edes mennä. Huhhu. Muutamat punaiset viirut koholla ja jotain vanhoja hipaisuja. Jösses. Semmosista sitten niin hirvee mekkala.. En ymmärrä.

Nyt lähtö sinne osastolle. Jeejee. Toivottakaa onnea.

Oksettaa. Maha sattuu ja koko päivän olen yrittänyt vaan olla oksentamatta. Lääkkeet vaikuttivat vielä eilen illalla, pimeässä hallusinaatioita ja pelkotiloja. Nyt sitten lääkekrapula tulossa.

Ahdistaa taas. Pitäisi vaihtaa rasvalappu. Ei huvittaisi yhtään. Pakko hoitaa sitä helvetin nirhaumaa. Yritän hokea, että pakko pakko pakko. Hoida sitä, hoida nyt. Mutta ei vaan haluaisi hoitaa.. Kerran kun teinkin sen, niin saisin sitten siitä kunnolla kärsiäkin.

En mennyt tänään kouluun. Maanantait on hankalia. En ole tänä vuonna ollut kertaakaan vielä maanantaina koulussa. Aamulla olisi kaksi tuntia fysiikkaa. Ihan kamalaa. Sitten jotain jotain jotain ja sitten kaksi tuntia käsityötä. Pelkään sitäkin. Haluaisin ommella. Haluaisin toteuttaa itseäni, mutta en vain saa aikaiseksi. Ja sitten alan syyttelemään itseäni ja kierre jatkuu.

En tiedä, mitä uskaltaisin enää kirjoittaa. Pelkään tosiaan vaikuttavan joltain säälittävältä ruikuttajalta, jota en halua olla. Kirjoitan itselleni. Kirjoitan, jotta saisin ajatuksia selvemmäksi. Jotta muistaisin virheeni ja erheeni ja ne kaikki asiat mitä kirjoitan, vielä jatkossakin. Kirjoitan virheistä ja huonoista hetkistä, jotta muistaisin ne, jotta oppisin niistä, jotta en tekisi niin enää. Jotta muistaisin, että niin ei kannata tehdä. Kirjoitan hyvistä hetkistä, jotta muistaisin, että tässä elämässä ja maailmassa on jotain hyvääkin. Jotain, minkä vuoksi pitää ja haluaa elää.

Niin. En halua enää kuolla. Nyt taas alan puhumaan tästä aiheesta, mutta nyt kun kerran aloitin, niin jatkan jutun loppuun.
En halua kuolla, haluan elää, haluan nähdä ja kokea. Haluan tuntea eläväni. Haluan nähdä maailmaa, matkustaa. Haluan kokea, haluan tehdä asioita, haluan oppia uutta. Haluan valokuvata. Haluan kirjoittaa. Haluan rakastaa. Haluan tuntea itseni hyväksi. Haluan olla välittämättä muista ihmisistä, mitä ne minusta sanovat ja niiden mielipiteistä. Haluan nauttia elämästäni täysillä.
Tällä hetkellä on muutamia seikkoja, jotka vaikuttavat jaksamiseeni ja aikaansaavuuteeni aikalailla. Mutta nyt yritän päästä niistä eroon. Todellakin tahdon päästä niistä eroon.

Tässä taas mietin, että mitä helvettiä mä taas olen tänne mennyt lässyttämään.

No hei taas.
Vatsa sattuu. Oksettaa ja on paha olo. Lääkedarra alkamassa. Kolmen päivän lääkehumala ei tehny hyvää. Joo-o, kolmen päivän. Perjantaina unilääkkeitä, lauantaina lisää kolmiolääkkeitä, sunnuntaina eli tänään vielä vähän lisää. Tässä erinomainen esimerkki esimerkillisestä viikonlopun viettämisestä.

En tiedä, jaksaisinko millään alkaa tännekin selittämään sitä samaa. No kokeillaan.

Lähdin E:n luokse perjantaina. Olin varastanut edellisyönä äidiltäni Zopinoxeja (samaa ainetta kuin Imovane, jota vedin kesällä ja olin ihan ihan sekaisin) ja niillä sitten aloiteltiin. Eka kolme. Sitten E vaihtoi siteen mun jalkaan. (Se raaputusnirhaumapaska, joka on ärtynyt niin helvetin mukavasti) Ja sanoin, että otetaan nyt vielä ne kaksi. Mun olisi pitänyt tässä vaiheessa tajuta kysyä E:n oloa ja katsoa miten ne kolme vaikuttaa siihen... E:hen kun vaikuttaa lääkkeet nähtävästi herkemmin ja varsinkin kun hän painaa mua vähemmän, niin ei oikein voi ajatella 'no otetaan molemmat saman verran'.
Se yö oli helvetillinen. Järkyttävä huoli E:stä. Hän nuokkui sohvalla.. Kaatui vaatehuoneessa ja rikkoi hyllyn.. Oksensi. Sitten sen äiti tuli. Valehtelin sille, lässytin sille ties mitä. Onneksi olin siinä vaiheessa vielä suht selvä. Puheesta sai selvää ja niin..

Sitten mentiin nukkumaan. Itse olin sitten yöllä ihan sekaisin. Havahduin seisomasta E:n kirjoituspöydän vierestä, mietin että miksi lattiassa on tähtiä ja jotain kiemuroita ja sitten en uskaltanut sänkyyn takaisin mennä, koska pelkäsin peitossa olevia kuvioita (joo siinä on oikeasti jotain kuvioita, mutta en tiä mikä sekin oli) ja sitten kirjoitin päiväkirjaa. Olin ihan sekaisin ollut. En muista yöstä muuta kuin tuon havahtumisen. Ja sitten pväkirjasta aamulla luin, mitä olin kirjoittanut. E sanoi, että olin vähän mennyt oksentamaankin.

Lauantaina käytiin ostamassa apteekista rasvalappu tuohon mun jalkaan. Ja Marzineita kaks pakettia. Niitä vedettiin kahvilassa ja E kuulemma näki jotain halluja, mut mä en mitään muuta kuin välähdyksiä, varjoja ja kahvilan seinän ristikko heilui.

Tänään vedettiin toinen paketti. Niistä meninkin jo vähän enemmän sekaisin. E:llä silmät sumeni, ei nähny lukea pientä tekstiä. Mä taas en meinannut oikeen pystyssä pysyä. En huojunut enkä mitään, mut oli kova tekeminen, että pysyin pystyssä ja keskityin kävelemiseen, huimasi ja pyörrytti, oksetti ja pelkäsin oksentavani E:n isän autoon.
Alettiin katsomaan leffaa. E:n seinissä välähteli ja silmäluomet painoi, nukahdin. Kun heräsin leffa oli vielä kesken, mutta katsomisesta ei tullut mitään koska näin ruudun kahtena ja se heilui.

Siinä tiivistettynä viikonloppu lääkkeiden kannalta.

Oli ihanaa E:n luona. Oli mukavaa päästä täältä kotoa pois. Ja päästä tekemään kaikkea kivaa, seilaamaan ympäri mantuja ja valokuvaamaan.

Että joo, tällasta.
Älkää ottako esimerkkiä. Helvetin vaarallista hengen kanssa pelleilyä.

Niin, mä tosiaan ajattelin rueta kirjoittamaan tänne jälleen. Viimeksi se jotenkin tyssäs siihen, kun ahdistuin liikaa siitä, että eräs ystäväni tietää tästä ja voi että kuinka noloja ja paskoja kirjotuksia ja nassun nassun naa. Enää en jaksa välittää.

Tarvitsen jälleen paikan, jonne purkaa ajatuksia ihan rauhassa, ilman että ketään tuttu tietäisi. Niin. Kaikki ovat unohtaneet tämän blogin jo. Tämä on jo virallisesti kuollut ja kuopattu. Ja mä tulen tänne kirjottamaan, koska en halua huolestuttaa ihmisiä ja saada niitä taas ahdistumaan. En halua aina aiheuttaa ihmisille vain pahaa oloa ja ahdistusta. Se on tiedättekö, helvetin kamalaa.

Toisaalta sitä haluaisi ja tarvitsisi apua, mutta ei kuitenkaan haluaisi saada toisia suunniltaan, toisia liian ylihuolehtivaisiksi, toisia voimaan pahoin, toisia rasittaa liikaa. Elämä on joskus hirveän ristiriitaista.

Siitä on nyt 14 kuukautta kun aloitin oksentelemisen. Marraskuussa 2007. Nyt on tammikuu 2009. Upeaa upeaa, olen elänyt näinkin pitkälle. Näinkin kauan.
Mutta niin. Nyt olen lopettanut oksentamisen. Ihan oikeasti. Ainakin haluan elää vahvasti siinä uskossa, että nyt olen lopullisesti lopettanut sen pelleilyn.

Lupasin nimittäin elämäni ehkä vaikuttavimmalle ihmisille, E:lle, että lopetan sen. Ja itsekin aika pian sen lopetettua huomasin, ettei se kannata. Olenhan minä aikasemminkin yrittänyt lopettaa ja ollutkin jonkinmoisia aikoja oksentelematta, mutta en kuitenkaan ole näin vahvasti HALUNNUT ja uskonut voivani lopettaa, ihan niin kuin oikeasti.

Huomasin poskieni pienentyvän kun lopetin oksentamisen. Se oli hassua. Katsoin kuvia syksystä 2008. Jolloin oksentelin. Näytän joltain saatanan pullaposkelta, joka vetää jäätelöä ja kaikkea muuta paskaa naamaansa kaksneljäseitsemän. Niin mä teenkin, en muuta tee kuin syö ja syö ja syö, mutta ei se ole kivaa kun se naamaltakin näkyy. Nyt mielestäni poskeni ovat pienentyneet, kaventuneet.

Ja nyt vihdoin olen saanut hankittua lähetteen ravitsemusterapeutille. Hehhe, vasta nyt! Mä en ole uskonut, että mulla mitään ongelmaa edes olisi. 'Ei mulla mitään vittu ole', 'ihan hyvin pärjään näinkin', 'tää on ainut asia, joihin en saatana halua muita ihmisiä sorkkimaan ja puuttumaan', 'pärjään itse HYVIN' jne jne jne. Nyt vihdoin olen tajunnut, ettei tää ole ihan normaalia. Nyt sitten sitä ravitsemusterapeutin aikaa odotan.

Nyt tammikuussa olen käynyt nuorisopsykiatrisella polilla vuoden. Jahuu jahuu. Siitä on jo niin kauan aikaa kun päädyin sinne, olin siellä ahdistuneena ja 'haistakaa paska ja painukaa vittuun'-asenteella.

Nyt odotan jälleen osastopaikkaa. Mun pitäisi sinne pian päästä. Vittu marraskuusta asti olen sitä saatanan paikkaa odottanut.
Maanantaina mun lääkärini ja hoitajani olisivat mut jo päivystysosastolle vieneet, mutta en halunnut sinne. Se päivystysosasto vaikuttaa niin helvetin kamalalta paikalta ettei mitään! Ja mä menen nyt viikonloppuna E:n luokse, jonne todella todella haluan! Se on ollut ja on mun syyni jaksaa. Jotta pääsen hänen luokseen.

Sunnuntaina raaputin itselleni veitsellä (joka oli liian tylsä, että sillä olisi voinut viiltää) kämmenen kokoisen.. nirhauman. E oli ihan järkyttynyt kun näytin sen sille.
Lauantaina kuulemma se menee mulle ostamaan rasvalapun siihen, jollen itse sitä osta. Lupasin lääkärilleni hoitaa sitä nirhaumaa, sillä ehdolla ne oikeastaan päästivätkin mut niin helpolla, ettei tarttenut sinne osastolle raahautua.
Mutta mä en halua hoitaa.
Mä en jaksa välittää.
Mua ei kiinnosta.
Mädäntykööt koko jalka irti vittu.
Nojoo, ei ehkä ihan irti, mut niiinn. Ei mua kiinnosta, en jaksa, eikä oo voimia. En mä ole ansainnut mitään hoitoa mihinkään. Sitäpaitsi tykkään katsella rumia arpia. Nautin siitä kivusta. Nautin siitä kuin joka ikisellä askeleella sattuu niin helvetisti. Nautinnollista.

Mistäs muusta voisin vielä kirjoittaa.
Jotenkin on haikea olo, jotenkin on ihanaa kirjoittaa tänne jälleen.

Ja niin peeäs, vaihdoin tän ulkoasun tämmöseksi vammaseksi, koska se punainen oli raivostuttavan iso ja siinä ei näkynyt noita kuukausia, en päässyt selaamaan vanhoja kirjoituksiani.

Tulen vielä kirjoittamaan. Voin olla lähes varma siitä.