Istun sängylläni kirjojen keskellä. Lainasin taas kirjoja. Kymmenen kirjaa. Nappaan vaan kirjoja kirjaston hyllyiltä ja kiikutan kotiin. Yritän lukea niitä. Nyt tuossa yöpöydällä on 17 kirjaa pinossa. Kaksi olen lukenut. Tosin, osa on valokuva- ja valokuvauskirjoja, joita vaan selaan.

Yritän saada edes jostain kiinni. Yritän tarrautua joihinkin asioihin, jotka pitäisivät mut tässä todellisuudessa, mutta kuitenkin auttavat pääsemään kauemmas. Epäselvää, tiedän.
Lääkkeet. Siinä on aikaisemmat keinoni. Olla tässä fyysisesti, mutta silti kaukana jossain muualla, poissa. Ei tietoa ympärillä olevasta maailmasta, kaikki on pään sisäistä. Hallusinaatioita, sekalaisia ajatuksia, sitä, ettei pysy pystyssä ja oksettaa.
Kirjoittaminen ja valokuvaaminen. Siinä kaksi asiaa, joiden avulla pysyn niin fyysisesti kuin henkisesti tässä maailmassa, mutta silti pääsen jonnekin kauemmas. Nyt yritän luoda kirjoista samanlaista henkireikää, mitä kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat. Kirjoilla yritän päästä vielä kauemmas. Sekavaa, anteeksi, en osaa selittää paremmin.

Siellä kirjoituskurssilla on mukavaa. On ihanaa istua ison näytön takana takarivissä ja antaa vain sormien liikkua näppäimistöllä. Se on todella rauhoittavaa. Tänään oli kolmas kurssikerta ja tänään pääsin todella päästämään tekstin ulos päästäni. Voisin laittaa tännekin niitä jotain.

Olen kirjoittanut mitä tuleen mieleen ensimmäiseksi, olen antanut sormien vain liukua ympäri näppäimiä ja tällaista on tullut.

 

Piti kirjoittaa tekstejä aloittaen sanoilla "muistan", "tahdon", "en tahdo", "tunnen", "uskon" ja "näen". Jotain tällaista sain aikaiseksi.

Jotain niin paskaa, että ei mitään. Mutta luotan siihen, ettei kukaan näitä kuitenkaan lue. Aikaa oli jokaisen sanan kohdalla kirjoittaa 3-5min. (ja ne on viimeistelyä vailla)

Muistan kun sain ensimmäisen suudelmani. Se oli suloista, pelottavaa, ihanaa ja upeaa. Kaikki muu unohtuu ympäriltä, kaikki muu katoaa ja siinä hetkessä on vain minä ja hän. Me molemmat olemme innoissamme, peloissamme ja niin ujoja, mutta silti niin rohkeita.

Tahdon opiskella ja oppia, nauttia sen kaiken uuden tiedon ja taidon sisäistämisestä, tahdon tuntea tiedon virtaavan sisääni ja kokea itseni edes hetkeksi paremmaksi ihmiseksi.

En tahdo tuottaa muille mielipahaa, ahdistusta enkä muuten vain kamalaa oloa. En tahdo nähdä muiden kärsivän ja tahdon vain kuvitella kaiken olevan hyvin. Tahdon elää omissa haavemaailmoissani, enkä koskaan vetää päätäni pois pilvistä. Tahdon vain olla rauhassa, pahuuden ulottumattomissa ja haluan vain elää hyvää elämääni. Tahdon rakastaa ja elää täydellistä elämää. Tahdon kuvitella kaiken olevan hyvin, tahdon sulkea kaiken pahan pois ja sen, mitä en voi sulkea pois, kiistän ja kiellän. Tahdon vain jatkaa elämääni ja sanoa ”ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” ja kuolla onnelli-sena. En kuitenkaan tahdo ymmärtää tai käsittää, että kuolema ei ole kaukana. En tahdo hyväksyä ja ymmärtää sitä tosi asiaa, että olen jo kuollut sisältä. Kuollut, reikiä täynnä, virheitä täynnä ja niin epätäydellinen kaikessa täydellisyyden tavoittelussani.

Tunnen olevani epäonnistunut. Epäonnistunut kaikessa, mitä teen, mitä koen, mitä ajattelen. Kaikki asiat, joihin itse olen voinut vaikuttaa ja joista olen itse tehnyt päätökseni, ovat epäonnistuneet. Yritän hokea itselleni ja vakuuttaa itseäni siitä, ettei se ole oikeasti totta. Etten ole niin epäonnistunut ja epätoivoinen, kuin kuvittelen olevani. Terä ja kärsimys yhdessä koristelevat ruumistani ja väitän nauravani kuolemalle päin naamaa, vaikka se on niin, että kuolema nauraa minulle, koska olin niin helppo saada vallattua ja samalla se tuhoaa ovelista ovelimmilla keinoilla minua pala palalta.

Uskon, että joku päivä vielä minäkin voin tuntea hänen ihanat huulensa huulillani ja saada pitää kättäni hänen kädessään. Saada hipaista hänen kauniita hiuksiaan ja tuntea hänen kosketuksensa ihollani. Nähdä taas hänen sädehtivät vihreät silmänsä ja aistia hänen syvä läsnäolonsa. Onneksi se päivä on jo sunnuntaina.

Näen jäljet käsivarsissani ja reisissäni. Mietin niitä hetkiä, jotka ovat synnyttäneet nuo kurjat merkit iholleni. Mietin niitä hetkiä, jolloin koin suurta tarvetta vahingoittaa itseäni. Mietin niitä tunteita, joita kävin päässäni lävitse niinä hetkinä kun nautin kivusta ja itseni satuttamisesta. Mietin, miten saatoin tehdä niin itselleni ja muille. Niin minä kuitenkin menin tekemään enkä loppujen lopuksi kadu niin paljoa kuin ehkä pitäisi.