Eilen vietettiin pikkuveljeni synttäreitä. Ja yllättävää, söin todella, erittäin paljon. Illalla yritin katsoa veljeni kanssa Spidermania ja yhtäkkiä se kaikki ahdistus ja paha olo purkautuu. Olisin halunnut oksentaa. Olisin halunnut ottaa niitä kapseleita, jotka pistävät vatsani aivan sekaisin ja niiden avulla oksennan todella rajusti, kaikki tulee ylös, kaikki mahanesteitä myöten. Olisi tehnyt mieli lääkkeitä. Olisi tehnyt mieli viiltää. Viiltää viiltää viiltää. Hakata itseni hengiltä. Hetken oli sellainen olo, että tahdon kuolla. Mieluummin kuolisin, kuin olisin näin lihava.

Äiti oli inhottava, jätti mut yksin itkeä pillittämään ja painui katsomaan telkkaria. Pelkäsin itseäni todenteolla. Ahdisti, oli paha olla, halu satuttaa itseäni aivan mahdoton. Halu kuollakin. Yritin hokea itselleni, että en voi tehdä sitä. En saa.

Lähdin ulos. Itkin, itkin, itkin. Henkeä ahdisti, en meinannut saada hengitettyä. Rintaa puristi. Olin varma, että kuristun tukehdun siihen. Soitin sille hoitajalleni. Uskalsin. Ihmeellistä.

Sen kanssa sain puhuttua. Oli helpottavaa.

En tehnyt sitten itselleni mitään. En, vaikka kaikki oli eilen niin epätoivoista ja olin varma, ettei tästä elämästä tule mitään.

En tiedä, mitä ihmettä nyt mahdan taas kirjoittaa.

Tiistaina ryhmä, pianotunnit. Keskiviikkona pitäisi palauttaa yhtiksen tutkielma, kolmelta entiseen hoitopaikkaan (kuulostaa päiväkodilta o_o mut siis sinne polille, jossa nyt oon käynyt aikasemmin aina) ja viideksi tonne Turkuun. Torstaina ravitsemusterapeutille ja sh:stä kärsiville joku vertaistukijuttu tai jotain. Ja mua väsyttää ihan helvetisti.

Väsyttää pelottavan paljon.