Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa.
Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä.
Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa.
Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä.
Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa.
Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä.
Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa.
Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä.
Elämä on tällä hetkellä täynnä tienhaaroja. Kaikki toitottaa jostain vitun tienhaaroista.
"Sä olet tienhaarassa. Sun pitää valita, elätkö terveen elämän ilman aineita vai jatkatko lääkkeiden ottamista. Sitten nähdään tässä samassa sosiaalitoimistossa kymmenen vuoden päästä ja sä tarvitset aineita vaan pitääksesi itsesi tollasena kun sä nyt olet."
"Tää on kuin vedenjakaja. Joko sä tartut naruun ja ponnistelet itsesi vaikeeta ja raskasta tietä pinnalle tai sitten sä annat itsesi valua pohjalle. Sitten me nähdään kolmen vuoden päästä kun sä olet suljetulla osastolla kääriytyneenä sinne sängyn pohjalle, pohjalla."
"Tämä on eräänlainen tienhaara. Teidän täytyy kääntää pää pois ongelmakäyttäytymisen tieltä ja valita täpöllä hyväksyminen ja muut opitut ahdingon sietotaidot."
Mä itken. Kokoajan. Kaikkialla. Koulussa. Sossun toimistossa. Kotona. Ryhmässäkin meinasin tänään itkeä, mutta sain itseni koottua.
Sossu vaihtuu. Mä en kestä. Mä en tahdo ketään muuta sossua. Mä en tahdo. En pitänyt aluksi tuosta sossusta pätkääkään, mut nyt siitä on tullut tärkeä. Ja nyt se sitten häipyy mun elämästäni!
Koulussa ne kaikki vaan ovat niin vitun paskoja, mä olen se, jonka päälle tunnutaan purkavan se paska. Paska paskalle. Musta puhutaan, mulle nauretaan. Mua tuijotetaan. Mulle ollaan ilkeitä. Musta puhutaan niin että muut kuulee, mut sitten kun mä tulen hiljennytään. Puhutaan puhutaan puhutaan niin vitun paljon paskaa musta minkä keretään. Mä en vaan kestä sitä. Mä olen vitun heikko itsesäälissä pyörivä paska, mut en silti jaksa enkä kestä sitä!
Luokanvalvoja lupasi puhua luokkalaisilleni tytöille. Mitä siitäkin tulee. Pian saan vaan kuulla entistä enemmän kaikkea. Ihan varmasti.
Nyt pitäisi olla vahva. Nyt pitäisi alkaa uimaan pintaa kohti. Silti mä en jaksa. Mä olen aivan loppu. Mä pelkään tippuvani. Mä pelkään luisuvani pois. Mä pelkään.
Välillä olisi vaan helpompaa nukahtaa ja nukkua viikko. Kuukausi. Kokonaan pois. Ei, en tee itselleni mitään. En vaan tunnu jaksavan.
Mä en tiedä, miten ahdistustani purkaisin. Minne pahan olon tunkisin.
Mä viilsin, koska mulla oli niin paha olla.
Mä en voi enää viiltää. Olen luvannut olla viiltämättä.
Mä oksensin ja laihduin.
Mä en voi enää oksentaa. Olen luvannut olla oksentamatta.
Mä pakenin todellisuutta lääkkeiden avulla ja nautin siitä.
Enää en voi tehdä niin, olen luvannut ja äiti on uhannut, että seuraavaksi se pistää mut sijotukseen, jos vielä vedän lääkkeitä.
Mä varastin kaupasta, koska mulla oli vaan niin paha olla ja kun kaikki muut keinot oli käytetty, mitään ei ollut jäljellä. Ja ei mulla ole rahaa. On se niin vitun kivaa saada kaiken minkä haluaa, missä vaan ei ole varashälytintä. Parin sadan euron edestä kaikkea roskaa. Että näin. Vittu!
Nyt yritän tunkea ajatukset muualle tupakan avulla.
Alkoholin äiti multa onkin kieltänyt, en saa juoda, koska mulla on oma lääkitykseni.
Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Mitä tässä voi tehdä?
Mä olen siellä vitun dialektisessakäyttäytymisterapiassa ja sekään ei tunnu auttavan mitään. Mä en tahdo jaksaa. Tahdon elää ja niin pois, mut mä en tunnu jaksavan. Mä olen niin voimieni äärirajoilla, taas. En väitä, etteikö muillakin olisi vaikeaa, mutta mä en vaan kestä tätä.
Kommentit