Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa.
Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä.
Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa.
Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä.
Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa.
Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä.
Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa.
Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä. Mä en kestä.

Elämä on tällä hetkellä täynnä tienhaaroja. Kaikki toitottaa jostain vitun tienhaaroista.

"Sä olet tienhaarassa. Sun pitää valita, elätkö terveen elämän ilman aineita vai jatkatko lääkkeiden ottamista. Sitten nähdään tässä samassa sosiaalitoimistossa kymmenen vuoden päästä ja sä tarvitset aineita vaan pitääksesi itsesi tollasena kun sä nyt olet."

"Tää on kuin vedenjakaja. Joko sä tartut naruun ja ponnistelet itsesi vaikeeta ja raskasta tietä pinnalle tai sitten sä annat itsesi valua pohjalle. Sitten me nähdään kolmen vuoden päästä kun sä olet suljetulla osastolla kääriytyneenä sinne sängyn pohjalle, pohjalla."

"Tämä on eräänlainen tienhaara. Teidän täytyy kääntää pää pois ongelmakäyttäytymisen tieltä ja valita täpöllä hyväksyminen ja muut opitut ahdingon sietotaidot."

Mä itken. Kokoajan. Kaikkialla. Koulussa. Sossun toimistossa. Kotona. Ryhmässäkin meinasin tänään itkeä, mutta sain itseni koottua.

Sossu vaihtuu. Mä en kestä. Mä en tahdo ketään muuta sossua. Mä en tahdo. En pitänyt aluksi tuosta sossusta pätkääkään, mut nyt siitä on tullut tärkeä. Ja nyt se sitten häipyy mun elämästäni!

Koulussa ne kaikki vaan ovat niin vitun paskoja, mä olen se, jonka päälle tunnutaan purkavan se paska. Paska paskalle. Musta puhutaan, mulle nauretaan. Mua tuijotetaan. Mulle ollaan ilkeitä. Musta puhutaan niin että muut kuulee, mut sitten kun mä tulen hiljennytään. Puhutaan puhutaan puhutaan niin vitun paljon paskaa musta minkä keretään. Mä en vaan kestä sitä. Mä olen vitun heikko itsesäälissä pyörivä paska, mut en silti jaksa enkä kestä sitä!
Luokanvalvoja lupasi puhua luokkalaisilleni tytöille. Mitä siitäkin tulee. Pian saan vaan kuulla entistä enemmän kaikkea. Ihan varmasti.

Nyt pitäisi olla vahva. Nyt pitäisi alkaa uimaan pintaa kohti. Silti mä en jaksa. Mä olen aivan loppu. Mä pelkään tippuvani. Mä pelkään luisuvani pois. Mä pelkään.
Välillä olisi vaan helpompaa nukahtaa ja nukkua viikko. Kuukausi. Kokonaan pois. Ei, en tee itselleni mitään. En vaan tunnu jaksavan.

Mä en tiedä, miten ahdistustani purkaisin. Minne pahan olon tunkisin.
Mä viilsin, koska mulla oli niin paha olla.
Mä en voi enää viiltää. Olen luvannut olla viiltämättä.
Mä oksensin ja laihduin.
Mä en voi enää oksentaa. Olen luvannut olla oksentamatta.
Mä pakenin todellisuutta lääkkeiden avulla ja nautin siitä.
Enää en voi tehdä niin, olen luvannut ja äiti on uhannut, että seuraavaksi se pistää mut sijotukseen, jos vielä vedän lääkkeitä.
Mä varastin kaupasta, koska mulla oli vaan niin paha olla ja kun kaikki muut keinot oli käytetty, mitään ei ollut jäljellä. Ja ei mulla ole rahaa. On se niin vitun kivaa saada kaiken minkä haluaa, missä vaan ei ole varashälytintä. Parin sadan euron edestä kaikkea roskaa. Että näin. Vittu!
Nyt yritän tunkea ajatukset muualle tupakan avulla.
Alkoholin äiti multa onkin kieltänyt, en saa juoda, koska mulla on oma lääkitykseni.

Mä en tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Mitä tässä voi tehdä?
Mä olen siellä vitun dialektisessakäyttäytymisterapiassa ja sekään ei tunnu auttavan mitään. Mä en tahdo jaksaa. Tahdon elää ja niin pois, mut mä en tunnu jaksavan. Mä olen niin voimieni äärirajoilla, taas. En väitä, etteikö muillakin olisi vaikeaa, mutta mä en vaan kestä tätä.

Eilen vietettiin pikkuveljeni synttäreitä. Ja yllättävää, söin todella, erittäin paljon. Illalla yritin katsoa veljeni kanssa Spidermania ja yhtäkkiä se kaikki ahdistus ja paha olo purkautuu. Olisin halunnut oksentaa. Olisin halunnut ottaa niitä kapseleita, jotka pistävät vatsani aivan sekaisin ja niiden avulla oksennan todella rajusti, kaikki tulee ylös, kaikki mahanesteitä myöten. Olisi tehnyt mieli lääkkeitä. Olisi tehnyt mieli viiltää. Viiltää viiltää viiltää. Hakata itseni hengiltä. Hetken oli sellainen olo, että tahdon kuolla. Mieluummin kuolisin, kuin olisin näin lihava.

Äiti oli inhottava, jätti mut yksin itkeä pillittämään ja painui katsomaan telkkaria. Pelkäsin itseäni todenteolla. Ahdisti, oli paha olla, halu satuttaa itseäni aivan mahdoton. Halu kuollakin. Yritin hokea itselleni, että en voi tehdä sitä. En saa.

Lähdin ulos. Itkin, itkin, itkin. Henkeä ahdisti, en meinannut saada hengitettyä. Rintaa puristi. Olin varma, että kuristun tukehdun siihen. Soitin sille hoitajalleni. Uskalsin. Ihmeellistä.

Sen kanssa sain puhuttua. Oli helpottavaa.

En tehnyt sitten itselleni mitään. En, vaikka kaikki oli eilen niin epätoivoista ja olin varma, ettei tästä elämästä tule mitään.

En tiedä, mitä ihmettä nyt mahdan taas kirjoittaa.

Tiistaina ryhmä, pianotunnit. Keskiviikkona pitäisi palauttaa yhtiksen tutkielma, kolmelta entiseen hoitopaikkaan (kuulostaa päiväkodilta o_o mut siis sinne polille, jossa nyt oon käynyt aikasemmin aina) ja viideksi tonne Turkuun. Torstaina ravitsemusterapeutille ja sh:stä kärsiville joku vertaistukijuttu tai jotain. Ja mua väsyttää ihan helvetisti.

Väsyttää pelottavan paljon.

Olen nyt siellä dkt-ryhmässä (dialektinen käyttäytymisterapia) kerran käynyt ja tänään ensimmäinen yksilökäynti. Vähän mietityttää miten se menee.

Tänään olin äidin kanssa sossun toimistolla juttelemassa sossun ja tukihenkilön kanssa. Äiti sanoi, että jos vielä kerran jään lääkkeistä kiinni, se on sitten laitokseen meno samantien. "Ei ne ns. lastenkodit nyt hirveästi osastosta eroa." Jaahas. No vittu minnekään laitokseen mene saatana.

Olin hammaslääkärillä. Yhdeksän reikää. Great. Vitun hieno juttu.

Istun sängylläni kirjojen keskellä. Lainasin taas kirjoja. Kymmenen kirjaa. Nappaan vaan kirjoja kirjaston hyllyiltä ja kiikutan kotiin. Yritän lukea niitä. Nyt tuossa yöpöydällä on 17 kirjaa pinossa. Kaksi olen lukenut. Tosin, osa on valokuva- ja valokuvauskirjoja, joita vaan selaan.

Yritän saada edes jostain kiinni. Yritän tarrautua joihinkin asioihin, jotka pitäisivät mut tässä todellisuudessa, mutta kuitenkin auttavat pääsemään kauemmas. Epäselvää, tiedän.
Lääkkeet. Siinä on aikaisemmat keinoni. Olla tässä fyysisesti, mutta silti kaukana jossain muualla, poissa. Ei tietoa ympärillä olevasta maailmasta, kaikki on pään sisäistä. Hallusinaatioita, sekalaisia ajatuksia, sitä, ettei pysy pystyssä ja oksettaa.
Kirjoittaminen ja valokuvaaminen. Siinä kaksi asiaa, joiden avulla pysyn niin fyysisesti kuin henkisesti tässä maailmassa, mutta silti pääsen jonnekin kauemmas. Nyt yritän luoda kirjoista samanlaista henkireikää, mitä kirjoittaminen ja valokuvaaminen ovat. Kirjoilla yritän päästä vielä kauemmas. Sekavaa, anteeksi, en osaa selittää paremmin.

Siellä kirjoituskurssilla on mukavaa. On ihanaa istua ison näytön takana takarivissä ja antaa vain sormien liikkua näppäimistöllä. Se on todella rauhoittavaa. Tänään oli kolmas kurssikerta ja tänään pääsin todella päästämään tekstin ulos päästäni. Voisin laittaa tännekin niitä jotain.

Olen kirjoittanut mitä tuleen mieleen ensimmäiseksi, olen antanut sormien vain liukua ympäri näppäimiä ja tällaista on tullut.

 

Piti kirjoittaa tekstejä aloittaen sanoilla "muistan", "tahdon", "en tahdo", "tunnen", "uskon" ja "näen". Jotain tällaista sain aikaiseksi.

Jotain niin paskaa, että ei mitään. Mutta luotan siihen, ettei kukaan näitä kuitenkaan lue. Aikaa oli jokaisen sanan kohdalla kirjoittaa 3-5min. (ja ne on viimeistelyä vailla)

Muistan kun sain ensimmäisen suudelmani. Se oli suloista, pelottavaa, ihanaa ja upeaa. Kaikki muu unohtuu ympäriltä, kaikki muu katoaa ja siinä hetkessä on vain minä ja hän. Me molemmat olemme innoissamme, peloissamme ja niin ujoja, mutta silti niin rohkeita.

Tahdon opiskella ja oppia, nauttia sen kaiken uuden tiedon ja taidon sisäistämisestä, tahdon tuntea tiedon virtaavan sisääni ja kokea itseni edes hetkeksi paremmaksi ihmiseksi.

En tahdo tuottaa muille mielipahaa, ahdistusta enkä muuten vain kamalaa oloa. En tahdo nähdä muiden kärsivän ja tahdon vain kuvitella kaiken olevan hyvin. Tahdon elää omissa haavemaailmoissani, enkä koskaan vetää päätäni pois pilvistä. Tahdon vain olla rauhassa, pahuuden ulottumattomissa ja haluan vain elää hyvää elämääni. Tahdon rakastaa ja elää täydellistä elämää. Tahdon kuvitella kaiken olevan hyvin, tahdon sulkea kaiken pahan pois ja sen, mitä en voi sulkea pois, kiistän ja kiellän. Tahdon vain jatkaa elämääni ja sanoa ”ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti” ja kuolla onnelli-sena. En kuitenkaan tahdo ymmärtää tai käsittää, että kuolema ei ole kaukana. En tahdo hyväksyä ja ymmärtää sitä tosi asiaa, että olen jo kuollut sisältä. Kuollut, reikiä täynnä, virheitä täynnä ja niin epätäydellinen kaikessa täydellisyyden tavoittelussani.

Tunnen olevani epäonnistunut. Epäonnistunut kaikessa, mitä teen, mitä koen, mitä ajattelen. Kaikki asiat, joihin itse olen voinut vaikuttaa ja joista olen itse tehnyt päätökseni, ovat epäonnistuneet. Yritän hokea itselleni ja vakuuttaa itseäni siitä, ettei se ole oikeasti totta. Etten ole niin epäonnistunut ja epätoivoinen, kuin kuvittelen olevani. Terä ja kärsimys yhdessä koristelevat ruumistani ja väitän nauravani kuolemalle päin naamaa, vaikka se on niin, että kuolema nauraa minulle, koska olin niin helppo saada vallattua ja samalla se tuhoaa ovelista ovelimmilla keinoilla minua pala palalta.

Uskon, että joku päivä vielä minäkin voin tuntea hänen ihanat huulensa huulillani ja saada pitää kättäni hänen kädessään. Saada hipaista hänen kauniita hiuksiaan ja tuntea hänen kosketuksensa ihollani. Nähdä taas hänen sädehtivät vihreät silmänsä ja aistia hänen syvä läsnäolonsa. Onneksi se päivä on jo sunnuntaina.

Näen jäljet käsivarsissani ja reisissäni. Mietin niitä hetkiä, jotka ovat synnyttäneet nuo kurjat merkit iholleni. Mietin niitä hetkiä, jolloin koin suurta tarvetta vahingoittaa itseäni. Mietin niitä tunteita, joita kävin päässäni lävitse niinä hetkinä kun nautin kivusta ja itseni satuttamisesta. Mietin, miten saatoin tehdä niin itselleni ja muille. Niin minä kuitenkin menin tekemään enkä loppujen lopuksi kadu niin paljoa kuin ehkä pitäisi.

Olin siellä haastattelussa. Siellä oli kamalaa. Siellä oli kaksi tuntematonta tyyppiä, toimintaterapeutti, eräs hoitaja, lääkäri ja minä ja äitini. Ne selittivät sitä ryhmän ideaa ja kaikkea sitä. Se oli ahdistavaa. Siellä menin taas itkeä pillittämään. Oh, miten häpeällistä ja kamalaa.

En haluaisi minnekään ryhmään. Ryhmät on kamalia ja perseestä. 'Koko Suomesta ollaan valittu neljä nuorta tähän projektiin ja sä olisit se neljäs. Mieti, mikä tilaisuus'
No vittu jes.

Siellä olis sitten se ryhmätapaaminen kerran viikossa ja sitä pitäis se toimintaterapeutti ja se joku toinen. Ja sitten yksilökäynti kerran viikossa. Samoten soittoajat iltaisin. Hohhoo.
Että ihan voin sille hoitajalle soittaa, jos tulee iltaisin kurja mieli ja viillättää. Hehha.

Se hoitaja, joka on sitten se mun virallinen hoitajani sen puolen vuoden ajan, on se jota inhosin osastolla ollessani. Äiti soitti osastolle viikonloppuna, kun olin taas viiltänyt. Kun menin osastolle (siis viime keväänä) niin juttelin sen kyseisen hoitajan kanssa (ei ollut mun omahoitajani eikä mitään, mutta kun se nyt vaan sattui olemaan töissä) ja hän käski näyttää käteni. Totesi siihen sitten "jaahas ja tommosia naarmuja" ja siinä se.

Ja muistan kun jouduin leipomaan sen hoitajan kanssa. Sillä vaan mustat pitsistringit vilkkuivat kun se kyykistyi laittamaan peltiä uuniin. No hyi helvetti.

Jees, että tämmöstä.

Nyt pitäis mennä kusettamaan koira ja lähteä sinne kirjoituskurssille. Mä en vain jaksaisi millään kusettaa koiraa. Olen laiska ja saamaton ja surkea koiranomistaja. Ah, itsesääli on tosiaan paras järvi uida. Tänään vaan kaikki on niin hankalaa taas vaihteeksi.

Onneksi huomenna on lyhyt päivä. Ai niin mut perkele. Huomenna on ruotsin koe. No vittu jes. Helvetti sentään. Ei taas hyvin mene.

Oksettaa, oksettaa oksettaa. Oksettaa taas enemmän kuin pitkään aikaan. Voisin oksentaa vaikka aivoni ulos. Mutta en oksenna. Olen luvannut olla oksentamatta. Yritän ajatella ja miettiä aina sitä, kuinka järkyttävän kamalan näköisiksi poskeni turpoavat, jos oksennan. Ja sitä, kuinka lupasin eräälle tärkeälle henkilölle, etten oksenna.

No, toivottavasti saisin tähän syömispelleilyyn nyt vihdoin jotain apua. Ravitsemusterapeutille aika ensi viikolla.

Nyt taas kiire lähteä. Koira odottaa ja kirjotuskurssi myös.