Jälleen kerran päätin tulla tänne valittamaan... Tuohon edellisen kirjoituksen kommentteihinkin kirjoitin aikalailla siitä asiasta mistä ajattelin nyt tänne vuodattaa... Kiusaaminen.

Olen joskus tullut kiusatuksi. Se oli pientä ilkkumista. Tai no, pientä ja pientä. Todella inhottavaa. Mutta onneksi olin niin hyvissä väleissä muiden luokkalaisteni kanssa, että he eivät kauheasti arvoa antaneet kiusaajalle ja sen jutuille. Meillä oli loppujen lopuksi aika hyvä luokkahenki. Jollei oteta tuota kiusaajaa ja sen kiusaamisia. Selvä tapaus, yrittää nostaa arvovaltaansa kiusaamisellaan. No ihan niin ei kuitenkaan käynyt.

Tämä kiusaaja kiusasi yhtä kaveriani, joka oli pienempi kuin kiusaaja itse. Kiusaaminen oli ihan fyysistä, raapimista, niskasta kiinni ottoa, hiuksissa roikkumista, käden vääntöä selän taakse... (siis että veti kiusaamansa tyypin käden selän taakse niinkovaa kuin voi...), roikkutti kaulasta, kerran jopa veti lattialla jalasta pitkin... Se oli kamalaa... Vielä kamalampaa se oli sillä kaverillani jota kiusattiin, mutta minä en voinut tehdä mitään. Pelkäsin tulevani kiusatuksi. Itsekästä, mutta totta. Kuka nyt ei haluaisi omaa nahkaansa pelastaa?

Mutta olen myös tavallaan ollut kiusaaja. Luulisi, että sellainen ihminen joka on nähnyt/kokenut kiusaamista, ei ikinä ikinä ikinä kiusaisi ketään. Mutta siinä tulee katkeraksi, ja onhan se vähän kiva nauraa toisen kustannuksella.
No tässä on kyseessä sitten yksi toinen hyvä kaverini ja yksi luokkalaisemme... Tämä ystäväni (ja hänen "kaverinsa") oli aikaisemmin syksyllä (tämä KAIKKI siis on tapahtunut kuudennella luokalla ollessani) "kiusannut" ja ilkkunut minua ja tuota äskeisen "kertomuksen" kiusattua... Piirsivät jotain lapsellisia, tyhmiä kuvia meistä, kuinka me ampuisimme toisemme ja makaisimme puukot vatsassamme... Semmosta lapsellista. Mutta sitten minä pääsin sen toisen yläpuolelle. Meillä oli jotain yhteistä. Rakkaus koiriin. Aina kesken kaiken jonkun inhottavan (muistan kuinka he olivat liikka tunnin alussa juoksuttaneet meitä jahdaten ja sitten pysähdyn kesken kaiken ja kysyn "hei, minkä sä antaisi yhdelle virtuaalikoira bodercollielle nimeksi?" ja sitten hän unohti koko jahtauksen... ja alkoi jutella minun kanssani mielellään...!) voisin alkaa jutella koirista yms. liittyvästä. Sitten kaikki kiusaaminen loppui. Pääsin "samalle tasolle" tai ylemmäs sitä tyyppiä. Yhdessä vaiheessa, kutosen keväällä, joka oli todella ihanaa aikaa (oikeasti...), olin melkein hänen yksi parhaista kavereista ja toisinpäin. Ja nyt kutosen talvella kävimme yhdessä vaikka missä koiranäyttelyissä... Mutta nyt se on alkanut hiipua... :/ Ja harmittaa.
Ja noniin, hän siis alkoi kiusaamaan yhtä meidän luokkalaista tyttöä. (jota vastaan yritin kääntää jopa sen kaverini kiusaajan ja kerran jopa onnistuin. tavallaan.)
Hän suoraan sanottuna hakkasi. Minä en koskaan semmoiseen alistunut, enkä koskaan tule alistumaankaan. Hän löi nyrkeillään suoraan toisen käsiä, käsivarsia, mahaa. Joskus potki.
Silloin se ei tuntunut minusta niin vakavalta, kuin nyt kirjoittaessa se tuntuu. Se luokkalaisemme, oli jo aika väsynyt siihen. Muistan kuinka se sanoi väsyneesti, *nimi*, älä enää oikeasti jaksa. Mutta sepä jaksoi.
En minä mitenkään kiusannut, mutta silti tuntuu siltä koska olin siinä mukana, vierellä, enkä koskaan käskenyt sen lopettaa, nauroin vain mukana. Ehkä siksi, että en olisi itse halunnut tulla enää kiusatuksi (no ehkä ei se sitä ollut...) tai no (nyt katkesi ajatus... en muista mitä piti kirjoittaa...) ainiin, tai että nauttia siitä vallantunteesta, että kerrankaan MUA ei kiusata. Hullua, koska kiusaaminen on kamalaa!

No, tuo ei ollut se mitä minun alunperin piti kirjoittaa. Kirjoitinkin tuosta... No minun piti kirjoittaa nyt uusista tapahtumista ja nykyisesti.

Aloitan suoraan. Minua pelottaa mennä ulos. Koiran kanssa on pakko mennä. Inhottaa. Aamulla ei ole mitään ongelmaa. Päivällä kaikkialle muualle, kuin omalle pihalle... (rivaris asutaan...) ja jos lähi kentällä on joitakin ihmisiä (KÖH KÖH, se tuleva seiska ja tuleva(t) ysi(t)) niin kierrän kentän KAUKAA.
Kerran sain huuteluani osaksi. Kuvittelin meneväni juoksemaan koiran kanssa tiettyyn suuntaan, missä ei kauheasti yhdessä kohtaa ole asutusta/ainakaan tuttuja tulee vastaan luokkalaiseni (siitä ei ole kiusaajaksi yksinään, muutakun kahdestaan ilkeilyä, seläntakana puhumista ja mukana ÄÄNEKKÄÄSTI nauramista), tuleva seiska ja tuleva ysi... Nämä tulevat seiska ja kasiluokkalaiset sitten päättävät vähän kysellä minun kuulumisiani, mutta menen ohi mahdollisimman nopeasti (kiitän onneani, etten ehtinyt jo lähteä juoksemaan kun he tulivat kulman takaa...) ja sitten kun tulen takaisin, toivon hartaasti ja luulenkin vähän aikaa, että he olevat jo menneet... mutta ei! Siellä he vielä olevat... Sitten saan kuulla vähän muutakin. Pikkasen ikävämpää....
Sitten kotiin tultuani, ei kauaa kun ovikello soi, luulen että se on joku pikku sisaruksieni kaveri tai jompi kumpi heistä, mutta ei. Siellä on se tuleva ysi joka kysyi, että voinko tulla heidän kanssa ulos. Siinä vaiheessa pelästyin hirveästi, sanoin "en nyt" ja se sanoi vain "okei" ja mä vedän oven äkkiä kiinni.
Se oli kamalaa. Kotona ei edes saa olla rauhassa, ne tulevat vähän ajan päästä uudelleen. En avaa, äitini avaa ja sanoo etten voi tulla nyt. He soittavat minulle, monta monta kertaa. Huutavat vastaajani (perkeleen vastaaja!)...
Kiva mennä ulos kun pelkää, että mistä kulman takaa he taas hyppäävät.

Jos pelkään nyt jo kotona, niin mitä sitten koulussa? En halua ajatella sitä. Vielä.