Siivosin joo tosiaan. Imuroisin ja pyyhin lattiat. Sitten romahdin. Mp3:sessa soi Jukka Poika - Pläski. Alkoi oksettaa. Inhottaa. Itkettää.

Lysähdin vain istumaan, en tiedä kuinka kauan siinä istuin... Kuunnellen sitä samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen.

En haluaisi olla tällainen. Haluaisin olla kauniimpi. Parempi.

Ihailtumpi ihminen, tärkeämpi ihminen.

Väsyttää, inhottaa, oksettaa. Masentaa.

Välillä saan valtavia masennuskohtauksia/kausia. Voitte ihan rauhassa ajatella, että kuuluu murrosikään jne, mutta musta vaan tuntuu. No emmä tiedä. Ihan sama. Tää kaikki kuulostaa niin jotenkin... turhalta huomionhaulta.

Ehkä se johtuu siitä, kun äitini suhtautuu asioihini niinkuin lapselliselta kiukuttelulta ja huomionhaulta. Ja ehkä siksi olen vielä enemmän eksyksissä.

Tässäkään kirjoituksessa ei oo mitään päätä eikä häntää. Oon ihan sekaisin. Plää.
No ihan sama. Ihan sama. Ihan sama. Ei mitään väliä. Mun asioilla. Mun mielipiteillä. Mun tunteilla. Itsesäälissä ryven. Säälittävää todella. Plää en jaksa.