Vatsa täynnä ja oksettaa. Vedän suklaata. Kohta menen oksentamaan. Se helvetillinen kierre taas. Saanpahan sitten ainakin perjantaina taas kertoa psykalleni, että jookyllä, oksensin ja varmasti myös viilsin.
Tulin juuri kotiin. Koululla olin viidestä ja nyt vihdoin kotona! (EDIT: Noin kahdeksan aikaan:P Tää kirjoittaminen aina venyy....)
Kävelin koululle, tiet kuivia ja hiekoitushiekat rahisivat jalkojen alla. Kevät on tulossa. Tuuli heittelee hiuksia. Mp3:sessa soi Apocalyptican (Äh, myönnän... On tää ihan hyvä, vaikken ikinä olisi kuvitellut itseäni kuuntelemassa Apocalypticaa.) versio Nothing Else Mattersista. Surullinen olo. Itketti.
Mielessä vain pyöri, että ehkä on mun aika jättää. Jättää tää kaunis maailma taakseni. Paha maailma taakseni. Kuolla. Päästä pois. Mitä ihmisen kuoltua tapahtuu?

En usko jumalaan. En usko, että mitään jumalaa voisi olla olemassa. Maailma on liian paha paikka. Ei kukaan, ei edes jumala, voi olla niin "armollinen", että antaisi kaikki ihmisten pahuudet anteeksi. Paljon pienemmistäkin paheista on tullut ties mitä vedepaisumuksia vuosituhansia sitten... Miksi nyt sitten kaikki annettaisiin anteeksi?
Kuitenkin tuntuu turvallisemmalta ajatella, että kuoltuaan pääsee jonnekin. En halua edes miettiä minne. Taivaaseen vai helvettiin jne... Mutta kuitenkin... Tuntuisi turvallisemmalta kuolla, jos tietäisi pääsevänsä jonnekin.

Itkettää.
Tulee mieleen vain yksi video.
Tämä video.
Se on ihana. Koskettava. Surullinen. Itkettävä.
Uskaltaisinpa minäkin hypätä. Päästää irti.
Jos olisi lääkkeitä...
Valtimoita en saa viillettyä auki. Olen säälittävä.
Se tuntuu liian epämiellyttävältä. Viiltää omat valtimot auki.
Toisaalta kuulostaa kauniilta, ajatuskin.
Verta. Verta. Verta. Ja lisää verta.

Lääkkeitä ja viinaa.
Hyvin valitettavaa, kuinka puhun joillekin, että "vitsit, ois kivaa juoda joskus yhdessä. Saisiks jostain jotain?" heidän tietämättään, että kysyn vain siksi, että saisin jostain viinaa itselleni. Viinaa, jotta voisin vetää pillerit naamaan sillä.
Alkoholihan lisää keskushermostoa lamauttavien lääkkeiden vaikutusta ja sitten ei tarvitsisi niin paljon lääkkeitä, kun on sitä viinaa.
Ei pitäisi tämmöisiä kirjoittaa, joku tulee ja lukee... Ja sitten menevät kaikki uusiksi.

Väsyttää tajuttomasti.
En ole ehtinyt mitään ajatella kun olin siellä koululla, kahvittamassa.
Sentään siitä on se hyöty, että hiihtoloman jälkeen ei tarvitse mennä valinnaisen tunnille.

Huomenna on äidinkielen koe. En jaksaisi millään lukea. Se kostautuu sitten. Inhottavaa. Inhottaa todella.

Vituttaa ja tuntuu ihan helvetin pahalta.
En tiedä, miten tätä pahaa oloa purkaisin. Kirjoittaa en jaksa, enkä oikein osaakaan, enää.
Tänne nyt kirjoitan, joo... Mut ei tästäkään oikein tule mitään.
Viiltely... Ei siitä tule enää mitään. En osaa enää edes itkeä.
Kaikki tunteet ovat patoutuneet jonnekin sisälle. Pelkään, että mitä sitten, kun kaikki purkautuu ulos?
Kuolenko?
Jaksanko?

Voimaton olo. Menisin mieluusti suoraan nukkumaan, mutta on se koe ja koirakin on kusetettava. Koira-raukka. En käy sen kanssa lähes ollenkaan enää ulkona. Meidän äiti käy ja sekin väsyy.
Väsyy tähän kaikkeen.
Väsyy jatkuvaan hyysäämiseen musta.
Ei sen tarvitsisi huolehtia musta.
Sillä olisi paljon helpompaa, jos mä kuolisin. Tai jos en koskaan olisikaan syntynyt.
Muistan, kuinka jo pienenä mietin sitä, että miksi helvetissä olen syntynyt. En olisi koskaa halunnut syntyä.
Vittumaista.
Kohta itken.
Olen heikko ja itken.
VITTU ITKEN!

Kaikki kaatuu päälle.
S on siellä psykiatrisella. Sanos, että saldo kiinni. Meseenkään ei pääse. Vittumaista. Mulla on ikävä.
Yhdestä ystävästä ei oo kuulunut mitään.
Yks kaveri suuttu mulle jostain.
T:kin kohta suuttuu mulle. Sen kanssa nyt juttelen. Oon niin vittumainen sille, koska kuvittelen sen valehtelevan mulle. Joskus se on vittumainen, mutta seki johtuu musta. Mä en tajua, miksen voi luottaa siihen. Jotenkin tuntuu, että se valehtelee mulle... Ja sitten mä oon sille paskamainen. Valehtelen sille, myöhästelen (on silläkin varmaan kiva oottaa mua jossain tunnin verran...) ja kaikkea...
A... En mä tiedä, jotenkin en vaan jaksa sitä. Anteeksi, jos hän nyt lukee tätä (toivottavasti ei :O) ja tunnistaa itsensä täältä. En tarkoita tätä millään pahalla, mutta mä en vaan jaksa mitään tällähetkellä... Ääh, ihan sama vaikka lukis. Ihan sama, vaikka suuttuis. (Noniin, miksi sanon näin kaverista?) Mutten vaan jaksa. Antakaa anteeksi.
Ja yksi kaveri, JS. Se on unohtanut mut kokonaan. Ei näe kuin vain yhden toisen uuden kaverinsa. Mä en ole enää mitään. Mitään. Eilen se pyysi mut kauppaan kanssaan... Se toinen kaveri asuu niin kaukana, ettei sitä oo järkeä enää kahdeksan aikaan pyytää kauppaan... Ja ei sitten tainnut olla ketään muuta, soitti mulle. Näinpä näin. Inhoan ylikaiken olla joku helvetin varaihminen. Vittu. Liittyy jotenkin kai lapsuuteeni ja niihin kaveriongelmiin ja kaikkiin, mistä en jaksa puhua.
(siellä psykalla ku on saanu puhua ihan tarpeeksi lapsuudesta, en ees muista lapsuudesta kauheasti... Ja ne on vaan niitä mun omia mielikuviani ja tunteitani, mitä on mistäkin jutusta jääny... Enkä jaksaisi penkoa lapsuutta enää enempää...)

Olo on todella yksinäinen.

On paha olla.