Mä olen loppujen lopuksi luovuttanut todella monessa asiassa.
Olen kokoikäni halunnut jotain "bestistä", semmosta, jonka kanssa on omia salaisia ja niin hienoja "bestisten juttuja" ja kaikkea muuta roskaa. No kai mulla sitten semmosia on ollutkin, olin vain niin sokea, aina valitin kaikesta mahdollisesta, enkä edes huomannut kuinka hyvin asiat oikeasti ovat. (Ihan sama tilanne varmasti nytkin, valitan ja angstaan kaikkea turhaa, vaikka asiat oikeasti ovat ihan hyvin, minkä pitäisi riittää)
Yhdessä vaiheessa (josta ei kovinkaan kauaa ole, ehkä viime vuonna keväällä tai joskus...) jaksoin lähteä koiran kanssa innoissani ulos, jospa sitten tulisi joku ihana samanikäinen koirafani ja meistä tulis jotain hirveitä bestiksiä. En mä enää edes haluaisi. Mä olen jotenkin juuri luovuttanut senkin suhteen. Enää en etsi enkä yritä saada ystäviäni. Ehkä olen tajunnut, että vanhoillakin kavereilla pärjää. Niin, ja kun olen aina halunnut jakaa ajatukseni ja jopa kaiken pahan oloni (siis kertomalla kaikki raskaatkin asiani) "bestiksen" kanssa, mutta nyt olen tajunnut, että ei musta oo semmoseen. Ei musta oo avautumaan muille ihmisille. Joskus suutuspäissäni menen jopa paljastamaan liikaa ja suutun enemmän kun toinen ei jaksakaan/haluakaan kuunnella MUN ongelmia. Nyt mulla on tää blogi, jonne vuodatan kaikkea paskaa. Vaikkakin, enemmän tänne tulee kerroiltua kaikkea tyhmää paskaa (niinkuin edellinen kirjoitus) eikä mitään varsinaista, hienoa ajatusten purkua. Emmä vaan osaa. Emmä osaa ilmaista ajatuksiani ja mielipiteitäni hienosti, fiksusti. Mä sanoa pamautan liian suoraan tai liian epäselvästi, tai sitten menee koko homma läskiksi. Yleisesti ottaen olen sitä samaa massaa, jonka ajatukset eivät kauheasti eroa muista, ja joka ei halua erottua joukosta. Siksi ehkä olenkin tämmöinen angst angst, katsokaa nyt mulla on kaikki huonosti, oon niin angst angst, viilsin yhden viillon käteeni, oon nyt niin hirveen itsetuhonen ja kerrassaan paska ihminen, OI SÄÄLIKÄÄ MUA. Ihan vain siksi, että saisin huomiota, olisin jotenkin erilainen. No kuka sitä sitten näkee? Ei yhtään ketään. Koulussa KUKAAN ei tiedä todellista minääni, mä oon vaan aina se naurava, tyhmä "luokkakaveri"... Jolla on aina vähän tyhmät jutut ja joka ei tajua yhtään mistään mitään, sille saa aina sanoa kaiken miljoona kertaa, ja se ei ikinä tee mitään, todella saamaton.
Eikä kovasti äitikään huomaa mitään. Tai no niin. Kesäloman ensimmäisenä päivänä, kun ylläni valkoinen t-paita, äiti huomaa käteni, sanoo, että luuli kaiken tämän jääneen jo taakse. Voi hitto, ne on jo puoli vuotta vanhoja jälkiä, ne kuukauden vanhat jäljet on "alapuolella" mitä äiti ei joko huomaa tai ei tahto edes katsoa. Ei tahdo uskoa. Ja kuinka äiti kysyy, että miksi. Miksi. Mulla on kaikki niin hyvin. Ehkä siksi, että on paha olla. Ahdistaa. Saan hirveitä hysteerisyys kohtauksia, itken hulluna, olen aivan hysteerinen. Tai ehkä siksi, että nautin siitä. NAUTIN. Se on rentouttavaa, saa päästää kaiken vihan ja paskan sisältään pois. "Viiltely luotellaan kaikissa kirjoissakin siksi pahimmaksi merkiksi kuinka ihminen huutaa apua ja yrittää sanoa, ettei kaikki ole kunnossa" No ehkä se näinkin on. Mutta emmä halua apua. Vai haluanko? Mä olen aina selvinnyt yksin, siitä mä oonki jotenki niin helvetin katkera. Tai no, en mä aina oo. Tai en mä tiedä. Siltä ainakin tuntuu, juuri siksi, että en halua päästää ketään lähelleni ja kertoa asioistani kellekkään. "Mikset sä puhu mulle, PUHU mulle" En mä voi puhua. Äidillä on liikaa omia murheita, sillä on liikaa omia ongelmia mistä mä en edes tiedä (ne lukuisat masennuslääkkeet kaapissa... Enhän minä googleta kaikkia silmiini osuvia lääkkeitä...) Eikä se kummiskaa ymmärtäis mua, ymmärtäis väärin, suuttuis, huutais. Mistä mulle tulis vielä pahempi olo.
Hitto mä nautin. Itseni vahingoittamisesta. Kuinka mä olen ansainnut sen kaiken. Se on nautinnollista. Saada ansionsa mukaan. Eilen taas vaihteeksi oksetti, minä itse. Kuinka olen juuri sitä kaikkea, mikä saa mut järkyttävän inhon valtaan. Kuinka mä inhoan kaikkea tekemääni, sanomaani, ajattelemaani. Kuinka inhoan kaikkea peilistässä näkemääni. Kuinka inhoan. Inhoan inhoan inhoan. Ja rakastan kipua.
Eilen taas tuli mieleen niin kaikki se, kuinka ensiksi äiti ja isoäitini haukkuvat isäni ja isän suvun pystyyn ja sitten vertaavat MINUA isääni. Kuinka minä olen yhtä laiska, kuinka olen yhtä epäsiisti ja kuinka olen yhtä sitä ja tätä kuin isäni. Ei siinä mitään, että he haukkuvat isää, mutta se, että vertaavat vielä minua siihen kun luulevat, että minä en kuule tai jotain. Se on todella inhottavaa. Ja ne kaikki haukut saavat minut inhon valtaan. Ja se kuinka ne sitten vertaavat minua siihen. Sama kuinka ne haukkuisivat suoraan minua. "Se oli ihan samanlainen, ei ikinä huomannut mitään, minä teen töitä ja yritän pitää kotia pystyssä, ja se ei tee mitään, ihan niinkuin se yksikään ei silloin koskaan tehnyt..."
Vittu emmä jaksa.