Joo, tekee mieli suklaata. Ajattelin olla vähemmällä syömisellä viikonlopun, jotta uudet housut mahtuisivat päälle maanantaina... err..
Taas äitini huusi minulle... tai hermostui. Kuinka en ikinä tee mitään ja jos kumminkin teen niin teen huonosti. Tekisin mieluusti enemmän kotitöitä, jos vain a) jaksaisin (koulusta tultua olen aivan kuollut ensimmäiset tunti-puolitoista...) b) jos riittäisi intoa. Ei ole kauhean kivaa tehdä mitään, kun äiti kokoajan motkottaa siitä kun en tee mitään, istun kuulemma vain kokoajan koneella... ja sitten jos teen, niin teen kaiken huonosti. Että kiitos vaan.

Entäs äidin näkökulmasta?

"Hän istuu aina koneella, koira saa odottaa viimeiseen päivään asti kunnes pääsee ulos, hän ei ikinä tee mitään. Sen minkä aloittaa, pitää tehdä myös kunnolla loppuun! Ällöttää hänen huoneensa, kuinka se näyttää kuin kaatopaikalta, eikä miltään hienolta huoneelta, vaikka olen ostanut hänelle vaikka kuinka hienoja tavaroita sinne. Uuden maton ja uudet verhot. Aina hän on menossa jonnekin, aina tohkottamassa jotain uutta ja sählää kaikkea. Tiedän kuitenkin, ettei niistä ikinä tule mitään. Saan aina tehdä kaiken itse, hän ei ikinä auta, istuu vain koneella tai sitten on menossa jonnekin. Hän on ihan samanlainen kuin isänsä, yhtä laiska, ikinä ei huomaa mitään, ikinä ei tee mitään ja AINA istuu koneella. Valittaa minulle kaikesta, kuinka kaikki olisi MINUN vikani!
Valittaa minulle kuinka hänellä ei ole ystäviä, tai ne ovat sanoneet jotain! Pitäisi olla niiden yläpuolella eikä suuttua kaikesta! Enkä usko, että nyt se vika on muissa ihmisissä, hänen pitäisi katsoa joskus peiliin! Enkä minä hänen ystäväkseen voi muuttua!
Aina hän on alakuloinen, eikä koskaan iloinen saatikka tyytyväinen. Aina pitää motkottaa joka asiasta! Voisi joskus olla iloinenkin, hän ei ikinä edes enää hymyile saatikka naura. Ja aina vastaa niin ilkeästi, jos hänelle muut koulussa puhuvat niin, niin ei hänen tarvitse sentään minulle niin sanoa! Hän suuttuu joka asiasta mitä hänelle sanoo, ikinä ei voi mitään sanoa. Vaikka hän pyytäisi mielipidettä jostain asiasta, hän suuttuu minun mielipiteistäni. Suuttukoot, minä en ala pyytelemään anteeksi."

Äitini sanoo mulle, että puhuisin hänelle... Mutta ei hänelle voi puhua, koska hän ei ikinä ymmärrä mitään. Kuinka mun pitäisi vain katsoa peiliin ja että ei vika voi aina olla muissa. (Äsken... "Sulla on tänään sitten aikaa siivota huone..." ja äsken..  "tänään sitten täytyy olla huone siivottuna, ettet istu siinä sitten kokoaikaa!!" Ois tehny mieli sanoa, että haista nyt jo paska.) Ja äiti loukkaantuu kaikesta mitä sanon, ottaa itseensä liikaa ja suuttuu. Jos mä nyt sanon jotain, ihan melkeen mitä vaan mikä voisi olla semmosta mieltä painavaa, hän suuttuu. Alkaa huutaa, että hän kai sitten on huono äiti tai jotain. Se on inhottavaa, antaisi mun edes puhua loppuun ja kuuntelisi. Yrittäisi katsoa asioita mun kannalta. Mutta toisaalta, en tiedä katsonko minä edes aina äidin kannalta asioita... en. Mutta en tasan tarkkaan katso, koska hän ei edes kuuntele minua pätkääkään. Muuten vain silloin kun "jäin kiinni" viiltelystä.... sanoi äiti, että "Mikset sä puhu mulle" "Puhu mulle kun sun on paha olla" Saatana mä mitään voin puhua, kun se suuttuu mulle kaikesta. Vittu.

Ja mulla ei taida olla mitään muuta elämää kuin istua koneella. Ja mä aina sählään kaikkea ja säädän kaikkea uutta jotain... Aina menossa... No, mut! Mä oon saatana niin paljon kotona! Että kai mullakin ois joku oikeus joskus jonnekin päästä menemään, joskus jonkun kanssa ("mee sit iltapäivällä koiran kanssa ulos, ettei joudu kärsimään") johonkin. Niinkuin kaikista tottelevaisuuskoulutuskursseista... "Tommosia kursseja sähläät ja sit koiran perushoito unohtuu!!" Niin. En mä tolla menemisillä tarkoita mitään semmosta, että johonkin kaupungille "menoihin" vaan just jotain tommosta toko-kursseja tai agilityä tai jotain! Tai kavereitten kanssa jotain... yöksi edes. Saisi äiti luottaa muhun vähän enemmän. Mä en koskaan tietääkseni ole pettänyt äitin lupausta, joskus saatan olla myöhässä. Enimmillään vartin verran!

ÄÄÄääh. Ihan sama!