Koulusta raahauduin juuri. Se seitsemän tuntia meni loppujen lopuksi aika nopeasti ja nyt viikonloppu. Tää päivä suju koulussa aikalailla hyvin, autto eilinen, kun sain vaan nukkua ja ajatella. (en siis mennyt kouluun...), keskiviikkona vietin koko illan itkien, ahdisti kamalasti koulun ajatteleminenkin. Tänään taas ei ollut koulussa läheskään niin ahdistavaa, ihan siedettävää. Edes pää ei särkenyt kun vain hetken verran.
Helvetti, ens viikolla on joku saatanan retkipäivä jonnekin puskaan. En haluaisi mennä. Mua ei minnekkään mettään koulun kanssa saa. Koiran kanssa kyllä tykkään kovasti kulkea metsissä, kunhan vain ei tule ketään vastaan... Pitää koira vapaana ja nauttia siitä. Hetkellinen valonpilkahdus. Niistä mä elän. Eilen oli ihana kulkea koiran kanssa tiellä joka täynnä lehtiä, aurinko paistoi ihanasti. Hetkellinen ihana valonpilkahdus. Keskiviikkona koiran kanssa ulkona ollessani, koirani pysähtyi nauttimaan tuulesta, kuinka tuuli kutittaa sen luppakorvia ja tuuhea häntä heiluu tuulen mukana. Hän on niin valloittavan näköinen (sama tie, missä eilen kuljin... Ihanat lehdet. Ihana paikka. Ihan perustie vain, mutta silti!) ja kaivoin kännykkäni esiin, kyykistyin, päätin ottaa hänestä kuvan. Mutta ei, hän riemastuu suunnattomasti siitä, että kyykistyn hänen tasolleen. Lukuisia märkiä pusuja, ensiksi lysähdän istumaan ja sitten hän kaataa minut kokonaan maahan. :) <3 Ajattelin, että hitto pitää nousta ylös, kohta joku tulee kysymään että kävikö toi koira sun kimppuus ku mä vaan nauran ja makaan siellä maassa. Hetkellinen valonpilkahdus.
Koirani. Elämäni.
Mitäköhän mun elämästä ois tullu, tai tulis jos mulla ei ois mun koiraa...
Eilen kuiskasin koirani luppakorviin "*nimeni* rakastaa *koirani nimi*" ja hän kohottaa katseensa ja nuolasee minua nenälle. "Niin mäki sua! Wuf!" :)
Monesti kylläkin äitini on valittanut siitä kuinka hoidan koiraani huonosti, kuinka välillä unohdun tekemään jotain kun pitäisi mennä koiran kanssa ulos... Kuinka en harjaa sitä ihan säännöllisesti joka päivä... (ei sillä mikään ihmeellinen turkki kylläkään ole, että nyt niin säännöllisesti pitäisi harjata...) Ja kaikkea. Yhdessä kirjassani lukeekin: (angst angst:P itsesäälissä rypemistä) "Mä oon ihan paska koiranomistaja, mun ei ikinä olisi edes pitänyt ottaa koiraa. Äidin ei olisi ikinä pitänyt ostaa mulle koiraa. Viaton koiraraukka kärsii tämmösen paskan omistajan takia. Ei mulla pitäisi olla koiraa" Säälittävää taas kerran joo...
Mutta koirani rakastaa mua. Sen mä tiedän. Mä rakastan sitä. Se on oikeasti koko mun elämä. Kotona ollessa hirveetä lähden koiran kanssa vähintään tunnin lenkille, ja sitten tultuani kotiin olo ei ole enää yhtään niin kamala. Jos mulla ei ois koiraa, mä istuisin omassa huoneessa entistä enemmän itsesäälissä rypemässä.
Joskus mä haaveilin siitä kuinka mä treenaisin koirani kanssa tokossa ja saisin koirani tokovalioksi. Saataisiin hieno "FIN TVA"-titteli, joka on todellakin arvostettu. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että mun ei edes kannata haaveilla tommosesta, koska mä OIKEASTI tiedän, että vitut mä mitään tota saan tokovalioksi.
Treenaamisestakin on mennyt maku. Siinäkin asiassa olen luovuttanut. Joskus treenaan ihan innoissani, monta kertaa päivässä, joskus taas voi mennä viikkoja kun en tee mitään erikoista. Se vaihtelee ihan oman jaksamiseni mukaan. Sitten sovin, että alkaisin treenaamaan yhden tuttuni kanssa (aikuinen joo...) ja hän on aivan innoissaan. No ekaks sä opetat sille seuraamisen, sitä tarvitaan ihan kaikessa, niin pk-lajeissa kuin kaikissa tokoluokissakin! Ja sitten, paikallaolot sata prosenttisen varmiks, luoksepäästävyyttä otat että annat kaikkien mahdollisten ihmisten silittää tota, noutamista joo, kandee ottaa niitä muitakin kuin alokasluokan  (aloittelijaluokka, ensimmäinen niistä luokista) liikkeitä. Ja sit sitä ja tätä. Mun kaveri joskus sano mulle kun oli taas niitä treeni-innostuskausia, että "Helvetti sä puhut kokoajan treenaamisesta. Sun pitäis löysätä vähän. Se on sitten kauheata pakkopullaa sulle ja koiralle. Koiran kanssa voi tehdä paljon muutakin kuin treenata. Pitää hauskaa" No helvetti! Musta treenaaminen on/oli... hauskaa! Eikä se mitään pakkopullaa ollut.
Noniin, ja siis tosta mun tutusta vielä, nii ku se tollee kokoaika toitotti ja kirjoitti kaiken maailman vihkoihinsa (kuulostaa samalta kuin minä pari vuotta sitten... mut ero siinä, et toi on jo 30v ja aikas lapsellinen...). Sitten siitä treenaamisesta tuli pakkopullaa. Tai no. Vastenmielistä. En oo treenannu koiran kanssa pitkään aikaan. Viimeksi sillon kun viimeksi näin ton. Eikä mun koira sillonkaan osannut mitään.
No vittu, se on mulle ihan sairaan tärkeä ja ihana osas se sitten mitään erikoisvoittajaluokan liikkeitä tai ei!
Ei se oo mulle mikään elämä. Se koira on mulle elämä.
Huoh. VALI VALI VALI.

Mua ärsytttää, se entinen ihastukseni katsoo minua koulussa, luullen etten huomaa. Haistaisi sekin jo paskan! Mä en jaksa sitäkään. Saatana.
Tekisi mieli kirjoittaa vielä, mutta en oikein tiedä. Nojaa.