Täällä minä taas. Muistaako kukaan? Kuuleeko kukaan? Välittääkö kukaan? Cat power - maybe not soi taustalla taas.

Niin, mä tosiaan ajattelin rueta kirjoittamaan tänne jälleen. Viimeksi se jotenkin tyssäs siihen, kun ahdistuin liikaa siitä, että eräs ystäväni tietää tästä ja voi että kuinka noloja ja paskoja kirjotuksia ja nassun nassun naa. Enää en jaksa välittää.

Tarvitsen jälleen paikan, jonne purkaa ajatuksia ihan rauhassa, ilman että ketään tuttu tietäisi. Niin. Kaikki ovat unohtaneet tämän blogin jo. Tämä on jo virallisesti kuollut ja kuopattu. Ja mä tulen tänne kirjottamaan, koska en halua huolestuttaa ihmisiä ja saada niitä taas ahdistumaan. En halua aina aiheuttaa ihmisille vain pahaa oloa ja ahdistusta. Se on tiedättekö, helvetin kamalaa.

Toisaalta sitä haluaisi ja tarvitsisi apua, mutta ei kuitenkaan haluaisi saada toisia suunniltaan, toisia liian ylihuolehtivaisiksi, toisia voimaan pahoin, toisia rasittaa liikaa. Elämä on joskus hirveän ristiriitaista.

Siitä on nyt 14 kuukautta kun aloitin oksentelemisen. Marraskuussa 2007. Nyt on tammikuu 2009. Upeaa upeaa, olen elänyt näinkin pitkälle. Näinkin kauan.
Mutta niin. Nyt olen lopettanut oksentamisen. Ihan oikeasti. Ainakin haluan elää vahvasti siinä uskossa, että nyt olen lopullisesti lopettanut sen pelleilyn.

Lupasin nimittäin elämäni ehkä vaikuttavimmalle ihmisille, E:lle, että lopetan sen. Ja itsekin aika pian sen lopetettua huomasin, ettei se kannata. Olenhan minä aikasemminkin yrittänyt lopettaa ja ollutkin jonkinmoisia aikoja oksentelematta, mutta en kuitenkaan ole näin vahvasti HALUNNUT ja uskonut voivani lopettaa, ihan niin kuin oikeasti.

Huomasin poskieni pienentyvän kun lopetin oksentamisen. Se oli hassua. Katsoin kuvia syksystä 2008. Jolloin oksentelin. Näytän joltain saatanan pullaposkelta, joka vetää jäätelöä ja kaikkea muuta paskaa naamaansa kaksneljäseitsemän. Niin mä teenkin, en muuta tee kuin syö ja syö ja syö, mutta ei se ole kivaa kun se naamaltakin näkyy. Nyt mielestäni poskeni ovat pienentyneet, kaventuneet.

Ja nyt vihdoin olen saanut hankittua lähetteen ravitsemusterapeutille. Hehhe, vasta nyt! Mä en ole uskonut, että mulla mitään ongelmaa edes olisi. 'Ei mulla mitään vittu ole', 'ihan hyvin pärjään näinkin', 'tää on ainut asia, joihin en saatana halua muita ihmisiä sorkkimaan ja puuttumaan', 'pärjään itse HYVIN' jne jne jne. Nyt vihdoin olen tajunnut, ettei tää ole ihan normaalia. Nyt sitten sitä ravitsemusterapeutin aikaa odotan.

Nyt tammikuussa olen käynyt nuorisopsykiatrisella polilla vuoden. Jahuu jahuu. Siitä on jo niin kauan aikaa kun päädyin sinne, olin siellä ahdistuneena ja 'haistakaa paska ja painukaa vittuun'-asenteella.

Nyt odotan jälleen osastopaikkaa. Mun pitäisi sinne pian päästä. Vittu marraskuusta asti olen sitä saatanan paikkaa odottanut.
Maanantaina mun lääkärini ja hoitajani olisivat mut jo päivystysosastolle vieneet, mutta en halunnut sinne. Se päivystysosasto vaikuttaa niin helvetin kamalalta paikalta ettei mitään! Ja mä menen nyt viikonloppuna E:n luokse, jonne todella todella haluan! Se on ollut ja on mun syyni jaksaa. Jotta pääsen hänen luokseen.

Sunnuntaina raaputin itselleni veitsellä (joka oli liian tylsä, että sillä olisi voinut viiltää) kämmenen kokoisen.. nirhauman. E oli ihan järkyttynyt kun näytin sen sille.
Lauantaina kuulemma se menee mulle ostamaan rasvalapun siihen, jollen itse sitä osta. Lupasin lääkärilleni hoitaa sitä nirhaumaa, sillä ehdolla ne oikeastaan päästivätkin mut niin helpolla, ettei tarttenut sinne osastolle raahautua.
Mutta mä en halua hoitaa.
Mä en jaksa välittää.
Mua ei kiinnosta.
Mädäntykööt koko jalka irti vittu.
Nojoo, ei ehkä ihan irti, mut niiinn. Ei mua kiinnosta, en jaksa, eikä oo voimia. En mä ole ansainnut mitään hoitoa mihinkään. Sitäpaitsi tykkään katsella rumia arpia. Nautin siitä kivusta. Nautin siitä kuin joka ikisellä askeleella sattuu niin helvetisti. Nautinnollista.

Mistäs muusta voisin vielä kirjoittaa.
Jotenkin on haikea olo, jotenkin on ihanaa kirjoittaa tänne jälleen.

Ja niin peeäs, vaihdoin tän ulkoasun tämmöseksi vammaseksi, koska se punainen oli raivostuttavan iso ja siinä ei näkynyt noita kuukausia, en päässyt selaamaan vanhoja kirjoituksiani.

Tulen vielä kirjoittamaan. Voin olla lähes varma siitä.