Ahdistavimmat päivät pitkään aikaan.

Hermostuin yhdelle kaverilleni ihan pienestä ja ihan turhaan.
Eräs vanha tuttuni, jonka kanssa en haluaisi olla tekemisissä, tuli minulle voivottelemaan, että eikö mulla ole kavereita, kenen kanssa meinaan jossain helvetin riparilla olla. Ja sitten alkoi kyselemään, josko voisin olla hänen kanssaan joku päivä. Joo, ei kiitos. Jossain vaiheessa se oli kokoajan tunkemassa meille, luulin jo päässeeni eroon siitä, toivon nyt todella, ettei se tunge tänne.

Pari päivää mennyt taas ihan unessa. Lääkkeissä.
Nukuin makeasti eilen pariin otteeseen monta tuntia.
Ajattelin, etten enää ottaisi niitä, se olisi sitten kerrasta poikki. Olen hyvä pitämään lupauksia, jotka itselleni teen.
Tänään uskonnon tunnilla olin kuin puoli kuollut. Ärsytti, kun opettaja oli kuin olikin antanut mulle kympin todistukseen, ja mitä mä teen. Istun vaan.
Matikan tunti tuotti ongelmia. Silmät eivät oikeasti meinanneet pysyä auki. Olisin nukahtanut siinä samassa, jossen olisi pakottanut itseäni pitämään silmät auki.
Loppu päivä jatkui suht samaa rataa.

Kotiin tultuani nukuin. Heräsin viideltä. Äitikin oli tullut jo kotiin ja tunki sohvalle viereen istumaan. Hän sitten tokaisi jotain, että "Sun tarvii herätä jo, et voi nukkua enää nyt." Tuli sellainen koulu-fiilis. Että pitää lähteä kouluun, vaikka mieluiten jäisin nukkumaan. Kelloa katsoessani ihmettelin suuresti. En tajunnut, että kello oli viisi illalla. Meni hetki tajuta, että perkele nyt on ilta.
Ja sitten ryömin pikkuveljeni sänkyyn nukkumaan. Nukahdin heti, kun vähänkin annoin silmien mennä kiinni.
Äiti sitten herätti jälleen. Ihan hyvä vaan, en nuku muuten sitten ollenkaan. Tai no, varmasti nukun, kiitos noiden lääkkeiden.
Masennuslääkettä, jota käytetään myös unilääkkeenä.

Ihanaa, viikonloppu. Ei tartte mennä kouluun.