Taitava epäonnistuja. Kaikki menee niin perseelleen aina. Kaikki menee mönkään ja epäonnistuu.
Miten mä kehtaan mennä maanantaina kouluun? Kun se tyyppikin tulee kouluun. Näkee mut taas. Mä näen sen taas.
Mä haluan unohtaa sen. Jotenkin kaikki se tuntuu hirveeltä kusetukselta. Se on kyllästynyt mun seuraan, ei se jaksa jutella mun kanssa. Roikun liikaa. Olen liian omistushaluinen. Ymmärrän väärin tai en ymmärrä ollenkaan.
Olen liian lapsi. No mitä. Se on vain vuoden vanhempi. Lapsi seki. Mutta mutta mutta.
Annan sen olla nyt rauhassa. En juttele sille mesessä, en laita viestiä. En mitään. Mutta entä sitten koulussa? Siihen törmää väkisin. Voinko katsoa sitä päin edes?
Mikä ihmeen rakkausblogi tästäkin on tullut...
No jaa. En tiedä en tiedä en tiedä!! En muistanut, että ihastuminen olisi näin hankalaa?? Vai olenko koskaan edes ollut vastaavanlaisessa tilanteessa? Ei, en ole. Viimeksi "ihastunut" seiskan alkukeväällä. Saamatta ikinä vastarakkautta. Voi että, se oli rentouttavaa aikaa silloin kun ei ollut ihastunut kehenkään. Nyt en kuule, en näe, en välitä. Olen vain ajatuksissani. Ajatuksissani teen ihan kaikesta paljon ihanampaa kuin mikään on.
Voi olla, että kun en ole moneen päivään nähnyt sitä tyyppiä, ajattelen että "hitto, se on ihan erinäköinen kun muistan" Tietysti olen kuvitellut sen jonkun Jared Leton kaksoisolennoksi :P  Nams, Jared Leto on hot. <3 ;P
Jos pitää unohtaa. Tai en tiedä. Pitääkö unohtaa? Muistan kun kutosella olin aivan aivan aivan ihastunut... En ikinä saanut tietää olinko saanut vastarakkautta vai en. Epäilin ja luulen niin. Mutta eipä siitä ikinä mitään tullut. Kesäloma tuli liian äkkiä. No, siitäkin tilanteesta oppi ja kasvoi henkisesti.
Silloinkin ajattelin "ää-ä, se ei edes vilkassu koko tunnin aikana! pitäis varmaan unohtaa se!!" ja sitten seuraavalla tunnilla jo se tuli juttelemaan... Että näin. Olen liian malttamaton, holtiton.
Jos annan sen nykyisen tyypin olla rauhassa, ajatella, en ahdistele, ehkä se alkaa tekemään enempi aloitteita. Ehkä pitäisi lakata käyttämästä meseä vähäksi aikaa. Sitten se voisi kysyä mua meseen. Okei okei okei okei, toiveajattelua. Huoh.
Kun tänään hän sitten kertoi, että "pelleillyt" jotain ja nyt tuli mieleen, että ehkä se vihjasi jotenkin muhun. Että oli pelleillyt minun kanssa. Ei ollut tarkoittanut sitä, miksi minä sen kaiken ymmärsin.
Tiedän tiedän, sekavaa on. Mutta yritän nyt itsekin saada jotain selvää ajatuksistani.
Mutta toisaalta, koulussa aina katsoi minua kun vaan mahdollista, sillon kun näin hänet hän katsoi kokoajan silmiin. "Ollaan vaan kavereita. Sä oot vaan niinku mun kamu. Niinku kuka tahansa. Tai no, *LISTA nimiä* saattavat olla vähän parempia kavereita...." Ei se kyllä tuoltakaan vaikuttanut, mutta en mä tiedä.
Sitten taas toisaalta, mä vihjailen liikaa, selitän liikaa, säädän liikaa. Pitäis osata olla asiallinen, fiksu. Mut emmä osaa. Jos satun tykkäämään jostain tyypistä, tasantarkkaan nauran ja sekoilen ja säädän niin paljon, ettei mitään rajaa...
Minkä mä ittelleni voin?
No joo, on ryhdistäydyttävä. Annettava sen olla rauhassa. Katsotaan maanantaina. Tai huomenna. Tai joskus.