Ensimmäinen tunti tänään äidinkieltä. Saatiin kokeet. 9+ Vitutti tyhmät virheet. Olisi pitänyt tarkistaa tarkemmin. Jos on lyhyt koe ja aattelen "no täähän on ihan helppo" menee se päin persettä. Ja mä nyt satuin aattelemaan, että ompas tää helppo ja sitten tuli naurettavia virheitä. Ärh. Mutta ei sillä, etteikö toi ysi ois hyvä, vaan se, että ne älyttömät virheet. Ärrinmurrin.
Sitten kaksi tuntia valinnaista. Meidän piti kirjoittaa nyt sitten se tarina meistä. Tyylillä syntymäpäivähaastattelu. Tosi syntymäpäivähaastattelu. Mä en ole tehnyt mitään "hienoa" (lainausmerkkien käytöstä opettaja moitti mua, koska sitten tulee muka sellainen olo, että kirjoittaja olisi "epävarma" mitä haluaa sanoa. Olenko mä epävarma? Olen joskus joo, mutta tossa tilanteessa nyt en ihan tarkoittanut sitä, että olisin epävarma, vaan sitä, että en ole tehnyt mitään mainitsemisen arvoista, esim. kirjoittanut kirjaa tai voittanut olympialaisissa. No kirjan mä voin kirjoittaa, mutta ei musta miksikään semmoiseksi edes ole. "Mainitsemisen arvoiseksi" Taasko epävarma? Niin varmaan sitten.) mitä siihen olisin sitten kirjoittanut. Ajattelin sitten tunnin pohdittuani ("en keksi yhtään mitään...!"), että kirjoitan koko elämäni siihen. Kirjoitan mitään pois jättämättä. Sillä tavalla millä minä elämäni ja menneisyyteni näen ja sitten sanoisin opettajalle, että se noudattaa samaa kaavaa kuin minun elämäni. Syntymäaika sama, nimi sama, asuinpaikat samat jne, mutta siihen olisin lisännyt kaikkea ylimääräistä ja värikästä. Mutta ei musta sitten ollut siihen. En vaan pystynyt kirjoittamaan sitä kaikkea mun sisältä, mitä olisin halunnut. Siitä tuli sitten laimea versio, josta jäi pois viiltelyt, oksentelut, vanhempien riidat ja mun suhteeni vanhempiini, kaverini ja kaikki muu oikea paha olo. Mainitsin kylläkin yksinäisyydestä mitä koin viime talvena... ja siitä kuinka mun kaveria kiusattiin kuudennella ja ihan niinkuin mua siinä samalla. Ja sitten mainitsin mun koiran, kuinka tärkeä sekin on mulle. Ja ystävät. Kyllä siinä sitten kuitenkin on sellainen lause, jossa mainitsen pahasta olosta. Hiphei. Koko elämäni suunnilleen yhdessä lauseessa, kaikki muu siinä ympärillä vain jotain paskaa. Hahhah. Hirveän sekava olo.
Pää särki koko päivän. Kaikki ihmiset ahdisti siellä. En mä tiedä miksi. Ahdisti vain. En kuitenkaan tiedä, oliko se vain ne muut ihmiset vai mikä. Pään säryn yhtenä aiheuttajana varmasti oli yksi luokkalaiseni, E. Mä en tiedä miten ihmeessä mä pääsisin siitä eroon. Mä en vaan kestä sitä. Se vie multa loputkin mun mielenterveydestäni. Mä en vain kestä sitä. Kyllä se sitten menis, jos se osais olla edes hetken hiljaa tai käyttäytyis edes päivän tai VÄLITUNNIN kunnolla. Se ei näe, tai sitten se ei vain halua uskoa, että mä ja V ei haluta olla sen kanssa. Se vie mun kaikki voimat koulussa. Mä tiedän olevani ilkeä, kun sanon näin. Toinen on yksinäinen, ei saa kavereita ja kukaan ei pidä siitä. Mutta sen pitäisi miettiä, että MIKSI asiat ovat niin. Miksi kukaan ei halua olla sen kanssa? En sano, että sen pitäisi vaipua johonkin itsesääliin tai jotain... Mutta... kyllä nyt edes vähän miettiä, miksi ei kukaan halua olla sen kanssa. Ihan niinkuin mä olisin joku kaikkitietävä, ihan niinku mä tietäisin mitä sen pitäis tehdä ja miten sen pitäis olla. Mut oikeasti kohta mä sanon sille, etten vain kestä sitä. Näkisitte sen. Se kemian tuntisikin vaan istuu pulpetin alla tai makaa (kyllä, makaa! olemme jo kahdeksannella luokalla...) pulpetin päällä... Äääh. Alkaa pää särkeä kun sitä ajatteleekin. Huoh.
Niin mutta koulussa oli sitten vielä matikkaa ja kemiaa. Plää. Kemian tunnilla tunnilla tuntui, että pyörryn. Olisinkin pyörtynyt. Äää.

Mä en tiedä miten oisin. Mitä tekisin. Mitä sanoisin. Kaikki on taas yhtä sekavaa paskaa pääni sisällä.
Väsyttää ja pää särkee. Tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta ei voi. On liikaa tekemistä. Englannin koe perjantaina, en osaa yhtään. Miksi mun pitää olla niin surkea englannissa?