Taas mä olen se ilkeä, paha, kamala täällä. Mä aina huudan. Mä olen hirveän kiukkuinen.

Sanoin painavaa kivikassia (äidin takapihan istutuksiin KIVIÄ) ja veljeni seisoo SUORAAN edessä. Sanoin "väistä" ja veljeni huutaa ku mikäki raivohullu, luulen, et se käy jo kimppuun ku huusi niin, että kaikki maailman toisellaki puolella kuuli... Ku muutenki mun veljellä on ihan hirveän kova ääni!

Sitten MÄ sain huudot, että kuinka mä huudan ja olen ilkeä. Sanoin vain "väistä" ja minun olisi PITÄNYT sanoa "väistäisitkö?" kun mulla on kädet täynnä... Sylissä painava kassi, joka tosiaan painaa (veljeni ei vaivautunut edes auttamaan... EI IKINÄ EI KOSKAAN). No oisin mä voinu sanoo "vittu painu helvettiin siitä seisomasta saatana!" ja oisin voinut HUUUTAAA sen.

Äiti toruu siitä, että kuinka mä puhun niin rumasti. En edes kiroile koskaan. (kavereittan kanssa [paitsi yhden, joka on niiiiiin lapsimainen ettei sen seurassa kehtaa], netissä, mesessä, päiväkirjoissani, kirjoituksissani yms. kyllä, mut perheen/sukulaisten kuullen en. enkä ventovieraitten, uusien tuttavuuksien kuullen, enkä vanhempien ihmisten kuullen)

Vittu, mä en olen se paska. Mä olen se paha. Mä olen se kamala. Pitäis kuolla pois, ni en olis täällä "sanomassa rumasti veljilleni"
Vittu ja huomenna laivalle, kiva jos äiti on samanlainen paskamainen huomennaki. Ja mä olen sille tasan tarkkaan takaisin. (Hyvä asenne, mut emmä tollee aattele, mä vaan olen.)

Tänään viimeksi ajattelin; "Mä elän pienistä hyvistä hetkistä, kokoan ne yhdeksi yhteinäiseksi asiaksi ja jaksan herätä aamulla, jaksan elää. Pienistä, hyvistä, ihanista hetkistä."
Masennustestissä kun kysyttiin, että "Miten koet elämäsi" tai jtn sinne päin, ni siinä oli että "elämäni on epäonnistuneiden asioiden sarja" tai jtn tommosta. Vastasin niin, se on ihan totta. Joskus vain jotain hyviä hetkiä, joista elän. On pakko jaksaa. Koirani takia. Tai en tiedä edes miksi. Mutta sen tiedän, että jaksan mennä nukkumaan ja jaksan herätä kun tiedän että olen koiralleni tärkeä. Koiralleni. Ainut asia joka näyttää välittävänsä minusta. Tiedän perheeni välittävän minusta, mutta he näyttävät sen niin harvoin.
Ehkä minäkään en näytä sitä, mutta se on ihan lähtöisin äidistä. Kenestä otan mallia.
Mutta mitä sitten kun isot asiat, joita on jo todella todella paljon, käyvät liian suuriksi? Tähän asti hyvät pienet asiat ovat pitäneet minut hengissä, mitä sitten kun isot pahat asiat tulevat ja kumouavat nuo hyvät? Tappavat hyvät asiat? Pohjalla olen käynyt, ja odotan sitä koska oikeasti en enää jaksa.
(nyt olen tarpeeksi myöhään koneella, että voin tämmöisissä fiiliksissä kirjoittaa, yleensä kun tämä vaihe tulee vasta myöhemmin jolloin en ole enää koneella, en voi kirjoittaa tänne, mutta tässä tämä oli.)
Nähdään huomenna. Ehkä.